...tätä vapaapudotusta ei paljoa haittaa! Odotin vesisateiden alkamista jo aikaisemmin, sillä olin päättänyt, että heti kun aurinko menee pilveen aloitan elämäni järjestämisen. Kerrankin minulla on siihen aikaa. Kaikki ylimääräiset irtokuitit, kirjekuoretja muu sälä saa lähteä. Kaapit auki ja roina pihalle. Kaksi jätesäkkiä auki ja toiseen poltettavat roskat ja toiseen kierrätystavarat.
Näin se päivä menee, iloisesti ja onnellisena. Vapaus - ihanaa!
keskiviikko 12. elokuuta 2009
tiistai 11. elokuuta 2009
A good horse
Mahtavaa! Tämä on elämää! Mikä vapauden tunne! Aikaa on kuunnella musiikkia, lukea lehtiä, juoda aamukahvi rauhassa, nukkua. Olla tekemättä yhtään mitään! Siis upeaa!
keskiviikko 5. elokuuta 2009
3. päivä
Uusi päivä ja uudet tunteet. Eilen oli rankka päivä. Jossain vaiheessa alkoivat omat, todelliset tunteet ja ajatukset nousta pintaan ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Väsymys tuottaa tunteita ja nyt, kun on aikaa itselle vain olla, alkaa jonkinlainen todellisten tunteiden esiin tulo.
Suru
Ensimmäiseksi tunsin surua. Mummo oli minulle tärkeä. Onneksi kuitenkin koen, että vietimme paljon hyviä hetkiä. Kun mummo on tärkeä, täytyy äidin rooli jää vähemmälle. Päivän aikana mielessä kävivät monenlaiset ajatukset äitien ja tyttöjen välisistä suhteista. Puhun usein mielelläni ainoan lapsen vaikeasta asemasta perheessä. Toivoisin siitä enemmänkin keskustelua ja tutkimuksia. Luulen, että usein ihmisillä on virheellinen käsitys siitä, mitä on olla ainoa lapsi koko suvun edessä. Ainoalla lapsella on myös kehityskaari: hyvin usein ajatellaan, että yksin olevana saa kaiken, mutta lopulta se mitä ympärilleen saa on usein odotus mahdottomista suorituksista ja valtava, jopa pohjaton yksinäisyys.
Katkeruus
Pintaan nousevat tunteet ovat myös hyvin katkeria. Katkeruus liikkuu käsi kädessä yksinäisyyden kanssa. Olen katkera monesta asiasta, mutta luulen, että pärjään katkeruuden kanssa. Sekä suru että katkeruus ovat hyvin voimia vieviä tunteita. Lamaannuttavia, suorastaan invalidisoivia tunteita. On oltava hyvin vahva, jotta ei jää noiden tunteiden valtaan. Tuntuu, että täytyy oikein repiä itsensä liikkeelle ja ravistaa tunteet pois itsestä.
Toivo
Toivo paremmasta ja tervehtymisestä, eheytymistä orastaa kuitenkin aina jossakin syvällä. Olen tilanteessa, että uskon enemmän ihmisten omahyväiseen tavoitteluun ja pahaan kuin hyvään. Haluan löytää takaisin uskoni ja toivoni parempaan ja siihen, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka ovat aitoja ja toivovat toistenkin ihmisten parasta.
Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Suru
Ensimmäiseksi tunsin surua. Mummo oli minulle tärkeä. Onneksi kuitenkin koen, että vietimme paljon hyviä hetkiä. Kun mummo on tärkeä, täytyy äidin rooli jää vähemmälle. Päivän aikana mielessä kävivät monenlaiset ajatukset äitien ja tyttöjen välisistä suhteista. Puhun usein mielelläni ainoan lapsen vaikeasta asemasta perheessä. Toivoisin siitä enemmänkin keskustelua ja tutkimuksia. Luulen, että usein ihmisillä on virheellinen käsitys siitä, mitä on olla ainoa lapsi koko suvun edessä. Ainoalla lapsella on myös kehityskaari: hyvin usein ajatellaan, että yksin olevana saa kaiken, mutta lopulta se mitä ympärilleen saa on usein odotus mahdottomista suorituksista ja valtava, jopa pohjaton yksinäisyys.
Katkeruus
Pintaan nousevat tunteet ovat myös hyvin katkeria. Katkeruus liikkuu käsi kädessä yksinäisyyden kanssa. Olen katkera monesta asiasta, mutta luulen, että pärjään katkeruuden kanssa. Sekä suru että katkeruus ovat hyvin voimia vieviä tunteita. Lamaannuttavia, suorastaan invalidisoivia tunteita. On oltava hyvin vahva, jotta ei jää noiden tunteiden valtaan. Tuntuu, että täytyy oikein repiä itsensä liikkeelle ja ravistaa tunteet pois itsestä.
Toivo
Toivo paremmasta ja tervehtymisestä, eheytymistä orastaa kuitenkin aina jossakin syvällä. Olen tilanteessa, että uskon enemmän ihmisten omahyväiseen tavoitteluun ja pahaan kuin hyvään. Haluan löytää takaisin uskoni ja toivoni parempaan ja siihen, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka ovat aitoja ja toivovat toistenkin ihmisten parasta.
Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Voiko sellofaaniin piiloutua?
Menin ensimmäiselle luokalle vuonna -75. Koulu oli iso kaupunki koulu, paljon lapsia ja paljon koulua. Koko ala-aste aika meni samassa sumussa: mitään erityistä ei jäänyt mieleen, tuntui kuin mitään luokille siirtymisiä ei olisi koskaan ollutkaan. Aina oli joko suvivirsi tai syksyn alkaminen: tuolloin koulut alkoivat vielä pääsääntöisesti elokuun 16.päivä ja koulu vastaavasti loppui keväällä 31. toukokuuta.
Sama aikataulu jatkui läpi yläasteen ja lukion eikä muutosta todellakaan tuonut opettajaksi opiskeleminenkaan, syksyllä opinahjoon ja keväällä ulos. Kun sitten työelämä alkoi välittömästi koulutusputken päätyttyä, jatkoin samaa aikataulurataa. Väliin jäivät aina elokuun ihanat illat, joulunodotukset ja valmistelut huolella, uudesta vuodesta nauttimiset ja tilalle tulivat pakkolomat kaikkien muiden kouluelämässä töissä olevien kanssa yhtä aikaa, etelän reissuista maksettiin koululomien vuoksi aina korotetut hinnat ja elämäni pyöri samaa rataa vuodesta toiseen.
Noh, ihminenhän innostuu, sopeutuu ja kyllästyy myös ja niin kävi minullekin. Viime keväänä päätin sitten hypätä toiseen aikamatkaan ja jättäydyin pois kouluelämästä 34 vuoden jälkeen ja jäin vuodeksi vuorotteluvapaalle.
Olen päättänyt tässä blogissani seurata tuon 359 päivän merkitystä minulle ja tarkastella omaa elämääni, kun hallitsevana muuttuvana tekijänä oleva aika saa nyt uuden rytmin.
Tänä vuonna ei koulun kello soi eikä paljon herätyskellokaan.Näin luulen ainakin, mutta palataan taas. Mietin vain, että voiko sellofaaniin piiloutua ja kätkeä itsensä ajalta? Olla näkyvissä ja olevana, mutta piilossa? Jään miettimään asiaa. Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Sama aikataulu jatkui läpi yläasteen ja lukion eikä muutosta todellakaan tuonut opettajaksi opiskeleminenkaan, syksyllä opinahjoon ja keväällä ulos. Kun sitten työelämä alkoi välittömästi koulutusputken päätyttyä, jatkoin samaa aikataulurataa. Väliin jäivät aina elokuun ihanat illat, joulunodotukset ja valmistelut huolella, uudesta vuodesta nauttimiset ja tilalle tulivat pakkolomat kaikkien muiden kouluelämässä töissä olevien kanssa yhtä aikaa, etelän reissuista maksettiin koululomien vuoksi aina korotetut hinnat ja elämäni pyöri samaa rataa vuodesta toiseen.
Noh, ihminenhän innostuu, sopeutuu ja kyllästyy myös ja niin kävi minullekin. Viime keväänä päätin sitten hypätä toiseen aikamatkaan ja jättäydyin pois kouluelämästä 34 vuoden jälkeen ja jäin vuodeksi vuorotteluvapaalle.
Olen päättänyt tässä blogissani seurata tuon 359 päivän merkitystä minulle ja tarkastella omaa elämääni, kun hallitsevana muuttuvana tekijänä oleva aika saa nyt uuden rytmin.
Tänä vuonna ei koulun kello soi eikä paljon herätyskellokaan.Näin luulen ainakin, mutta palataan taas. Mietin vain, että voiko sellofaaniin piiloutua ja kätkeä itsensä ajalta? Olla näkyvissä ja olevana, mutta piilossa? Jään miettimään asiaa. Näihin kuviin ja tunnelmiin.
Vapaudesta kumpuavat ajatukset
Toinen päivä.
Illalla kannattaa katsoa taivaalle: keltainen juustokuu nousee matalalla ja hiipii taivaankannella kuin varkain. Ehkä kuu ajattelee, ettei halua kenenkään nappaavan siitä yhtään siivua. Kuu on upea. Elokuun miedossa lämmössä kypsynyt näky imartelee meitä ihmisiä. Luonto on kaunis. Kannattaa siis pysyä hereillä, niin voi nähdä ihmeen.
Aamulla heräsin koiran haukkumiseen. Joku työntää pienen, kovaäänisen lemmikinsä haukkumaan parvekkeelleen. Kuulin kuinka koiran haukunta loppui kimakkaan nopeatempoiseen ääntelyyn: koira sai tuta, omistaja hermostui ja osoitti, miten paljon lemmikkiään rakastaa. Sellaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme.
Aamukahvia ladatessani ajattelin, että pitäisi ostaa Juhlamokkaa. Kylässä käynyt vieraani jätti avatun Kultakatriina paketin. Päädyin kuitenkin tulokseen, parempi juoda tämä entinen pois, sillä rahat ovat nyt tiukilla. Samaan raha-asiaa törmäsin jo eilen: kaupassa käydessäni ostin vain kaksi säkkiä kissanhiekkaa ja kaksi pussia kissan kuivamuonaa: 10euroa ja 5 senttiä. Päiväbudjetti tällä vuorotteluvapaakorvauksella on tasan 12 euroa, eilen siis kissa sai ylellisyyksiä ja minä söin tonnikalaa.
Muistan kuinka opiskeluaikana oltiin tiukilla. Mummo lähetti sinisen, pyörillä varustetun kauppakassinsa täynnä ruokaa linja-autossa opiskelupaikkakunnalle. Opiskelin 90-luvulla, joten kyse ei siis todellakaan ollut mistään 60-luvun pulavuosista. Koska kotoa ei tullut rahaa, oli kaikki avustus tarpeen. Koskaan en kuitenkaan muista syöneeni tonnikalaa. Lähinnä rahaa säästettiin muista asioista. Ajattelin myöhemmin, että halusivat lähettää paketin itsensä vuoksi: luultavasti heille tuli mukava olo pakettia kasatessaan. Koska en koskaan tuottanut mummolle lapsen lasta, jäi varmasti tuo paketin lähettäminen lämpimäksi muistoksi molemmille.
Mummon sairastuminen altzheimeriin ja lopulta kivulias kuolema viime kesänä vei voimani täysin. Ajatus vuorotteluvapaasta syntyi välittömästi jo viime syksynä, vaikka lähdin kuitenkin kouluvuoteen ajatuksella, että selviän siitä. Kun olin selvinnyt elämäni ensimmäisestä läheisen ihmisen kuolemasta ja hautajaisista, olivat edessä toiset: mummon veli väsyi ja nukkui pois vain puoli vuotta myöhemmin. Ei siis ihme, kun ainoana lapsena koko suvussa hoidin kaikki käytönnön asiat, tuli väsyminen itsellekin ylikunnon muodossa ja lopulta henkisestikin.
Olen aina halunnut löytää sellaisen ihmisen, joka ymmärtäisi, miltä tuntuu olla pienen suvun ainoa nelikymppinen, lapseton ihminen, ja ainoa lapsi perheessä. Muistan erään iltapäivän lapsuudessa, kun perheemme sai hoitoon naapurin pienen vauvan. Muistan sen hetken, kun kuvittelin, että siinä olisi minun siskoni tai veljeni. Näin aikuisena ja ilman tuota sisarusta ajattelen, että minulla olisi ollut potentiaalia rakastaa sisaruksiani ja arvostaa heitä. Mutta näin voimme ajatella aina siitä asiasta, jota emme voi saavuttaa. Emmekä saa koskaan tietää.
Koska en eilen jaksanut muutaman käytönnön asian hoidettuani tehdä mitään liikunnallista, lähden nyt ulkoilemaan. Ilman kiirettä. Paljon on opettelemista: kiireettömässä ja paineettomassa olotilassa nyt, mutta yritän olla yrittämättä mitään. Pieni ahdistus on päällä koko ajan lähinnä taloudellisen tilanteen tuottamasta kysymysmerkistä, mutta toisaalta aina on selvitty. Siihen uskon nytkin.
Illalla kannattaa katsoa taivaalle: keltainen juustokuu nousee matalalla ja hiipii taivaankannella kuin varkain. Ehkä kuu ajattelee, ettei halua kenenkään nappaavan siitä yhtään siivua. Kuu on upea. Elokuun miedossa lämmössä kypsynyt näky imartelee meitä ihmisiä. Luonto on kaunis. Kannattaa siis pysyä hereillä, niin voi nähdä ihmeen.
Aamulla heräsin koiran haukkumiseen. Joku työntää pienen, kovaäänisen lemmikinsä haukkumaan parvekkeelleen. Kuulin kuinka koiran haukunta loppui kimakkaan nopeatempoiseen ääntelyyn: koira sai tuta, omistaja hermostui ja osoitti, miten paljon lemmikkiään rakastaa. Sellaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme.
Aamukahvia ladatessani ajattelin, että pitäisi ostaa Juhlamokkaa. Kylässä käynyt vieraani jätti avatun Kultakatriina paketin. Päädyin kuitenkin tulokseen, parempi juoda tämä entinen pois, sillä rahat ovat nyt tiukilla. Samaan raha-asiaa törmäsin jo eilen: kaupassa käydessäni ostin vain kaksi säkkiä kissanhiekkaa ja kaksi pussia kissan kuivamuonaa: 10euroa ja 5 senttiä. Päiväbudjetti tällä vuorotteluvapaakorvauksella on tasan 12 euroa, eilen siis kissa sai ylellisyyksiä ja minä söin tonnikalaa.
Muistan kuinka opiskeluaikana oltiin tiukilla. Mummo lähetti sinisen, pyörillä varustetun kauppakassinsa täynnä ruokaa linja-autossa opiskelupaikkakunnalle. Opiskelin 90-luvulla, joten kyse ei siis todellakaan ollut mistään 60-luvun pulavuosista. Koska kotoa ei tullut rahaa, oli kaikki avustus tarpeen. Koskaan en kuitenkaan muista syöneeni tonnikalaa. Lähinnä rahaa säästettiin muista asioista. Ajattelin myöhemmin, että halusivat lähettää paketin itsensä vuoksi: luultavasti heille tuli mukava olo pakettia kasatessaan. Koska en koskaan tuottanut mummolle lapsen lasta, jäi varmasti tuo paketin lähettäminen lämpimäksi muistoksi molemmille.
Mummon sairastuminen altzheimeriin ja lopulta kivulias kuolema viime kesänä vei voimani täysin. Ajatus vuorotteluvapaasta syntyi välittömästi jo viime syksynä, vaikka lähdin kuitenkin kouluvuoteen ajatuksella, että selviän siitä. Kun olin selvinnyt elämäni ensimmäisestä läheisen ihmisen kuolemasta ja hautajaisista, olivat edessä toiset: mummon veli väsyi ja nukkui pois vain puoli vuotta myöhemmin. Ei siis ihme, kun ainoana lapsena koko suvussa hoidin kaikki käytönnön asiat, tuli väsyminen itsellekin ylikunnon muodossa ja lopulta henkisestikin.
Olen aina halunnut löytää sellaisen ihmisen, joka ymmärtäisi, miltä tuntuu olla pienen suvun ainoa nelikymppinen, lapseton ihminen, ja ainoa lapsi perheessä. Muistan erään iltapäivän lapsuudessa, kun perheemme sai hoitoon naapurin pienen vauvan. Muistan sen hetken, kun kuvittelin, että siinä olisi minun siskoni tai veljeni. Näin aikuisena ja ilman tuota sisarusta ajattelen, että minulla olisi ollut potentiaalia rakastaa sisaruksiani ja arvostaa heitä. Mutta näin voimme ajatella aina siitä asiasta, jota emme voi saavuttaa. Emmekä saa koskaan tietää.
Koska en eilen jaksanut muutaman käytönnön asian hoidettuani tehdä mitään liikunnallista, lähden nyt ulkoilemaan. Ilman kiirettä. Paljon on opettelemista: kiireettömässä ja paineettomassa olotilassa nyt, mutta yritän olla yrittämättä mitään. Pieni ahdistus on päällä koko ajan lähinnä taloudellisen tilanteen tuottamasta kysymysmerkistä, mutta toisaalta aina on selvitty. Siihen uskon nytkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)