Toinen päivä.
Illalla kannattaa katsoa taivaalle: keltainen juustokuu nousee matalalla ja hiipii taivaankannella kuin varkain. Ehkä kuu ajattelee, ettei halua kenenkään nappaavan siitä yhtään siivua. Kuu on upea. Elokuun miedossa lämmössä kypsynyt näky imartelee meitä ihmisiä. Luonto on kaunis. Kannattaa siis pysyä hereillä, niin voi nähdä ihmeen.
Aamulla heräsin koiran haukkumiseen. Joku työntää pienen, kovaäänisen lemmikinsä haukkumaan parvekkeelleen. Kuulin kuinka koiran haukunta loppui kimakkaan nopeatempoiseen ääntelyyn: koira sai tuta, omistaja hermostui ja osoitti, miten paljon lemmikkiään rakastaa. Sellaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme.
Aamukahvia ladatessani ajattelin, että pitäisi ostaa Juhlamokkaa. Kylässä käynyt vieraani jätti avatun Kultakatriina paketin. Päädyin kuitenkin tulokseen, parempi juoda tämä entinen pois, sillä rahat ovat nyt tiukilla. Samaan raha-asiaa törmäsin jo eilen: kaupassa käydessäni ostin vain kaksi säkkiä kissanhiekkaa ja kaksi pussia kissan kuivamuonaa: 10euroa ja 5 senttiä. Päiväbudjetti tällä vuorotteluvapaakorvauksella on tasan 12 euroa, eilen siis kissa sai ylellisyyksiä ja minä söin tonnikalaa.
Muistan kuinka opiskeluaikana oltiin tiukilla. Mummo lähetti sinisen, pyörillä varustetun kauppakassinsa täynnä ruokaa linja-autossa opiskelupaikkakunnalle. Opiskelin 90-luvulla, joten kyse ei siis todellakaan ollut mistään 60-luvun pulavuosista. Koska kotoa ei tullut rahaa, oli kaikki avustus tarpeen. Koskaan en kuitenkaan muista syöneeni tonnikalaa. Lähinnä rahaa säästettiin muista asioista. Ajattelin myöhemmin, että halusivat lähettää paketin itsensä vuoksi: luultavasti heille tuli mukava olo pakettia kasatessaan. Koska en koskaan tuottanut mummolle lapsen lasta, jäi varmasti tuo paketin lähettäminen lämpimäksi muistoksi molemmille.
Mummon sairastuminen altzheimeriin ja lopulta kivulias kuolema viime kesänä vei voimani täysin. Ajatus vuorotteluvapaasta syntyi välittömästi jo viime syksynä, vaikka lähdin kuitenkin kouluvuoteen ajatuksella, että selviän siitä. Kun olin selvinnyt elämäni ensimmäisestä läheisen ihmisen kuolemasta ja hautajaisista, olivat edessä toiset: mummon veli väsyi ja nukkui pois vain puoli vuotta myöhemmin. Ei siis ihme, kun ainoana lapsena koko suvussa hoidin kaikki käytönnön asiat, tuli väsyminen itsellekin ylikunnon muodossa ja lopulta henkisestikin.
Olen aina halunnut löytää sellaisen ihmisen, joka ymmärtäisi, miltä tuntuu olla pienen suvun ainoa nelikymppinen, lapseton ihminen, ja ainoa lapsi perheessä. Muistan erään iltapäivän lapsuudessa, kun perheemme sai hoitoon naapurin pienen vauvan. Muistan sen hetken, kun kuvittelin, että siinä olisi minun siskoni tai veljeni. Näin aikuisena ja ilman tuota sisarusta ajattelen, että minulla olisi ollut potentiaalia rakastaa sisaruksiani ja arvostaa heitä. Mutta näin voimme ajatella aina siitä asiasta, jota emme voi saavuttaa. Emmekä saa koskaan tietää.
Koska en eilen jaksanut muutaman käytönnön asian hoidettuani tehdä mitään liikunnallista, lähden nyt ulkoilemaan. Ilman kiirettä. Paljon on opettelemista: kiireettömässä ja paineettomassa olotilassa nyt, mutta yritän olla yrittämättä mitään. Pieni ahdistus on päällä koko ajan lähinnä taloudellisen tilanteen tuottamasta kysymysmerkistä, mutta toisaalta aina on selvitty. Siihen uskon nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti