Koukkuja ja ripustamisia

Naapuritalossa tyhjeni neljännen kerroksen asunto. Pariskunnan parvekkeella oli roikkumassa katosta jokin pieni esine. Epäilen, että kyseessä oli pieni, tuikkua varten tarkoitettu, teline. Kun muutto koitti, tyhjeni asunto ja koukku. Uusien asukkaiden saavuttua parvekekoukku sai uutta kiinnipidettävää: tällä kertaa kyseessä näyttäisi olevan lintujen talipalloa muistuttava kapistus tai pikemmin kaksi sellaista roikkumassa toisistaan kiinni. Koukku ehti olla vailla siihen ripustujaa vain muutaman päivän. Siis jos on koukku, onko niin, että siihen heti ripustetaan jotakin, mutta jos koukkua ei olisi, ei tarvetta laittaa mitään koriste-esinettä välttämättä olisi.

Sinänsä tyhjänpäiväistä jaarittelua, mutta toisaalta jäin miettimään asiaa suhteessa itseeni. Olenko minä koukku vai ripustaja? Olenko minä se, joka heti ripustaa jotakin, jos näkee jossakin koukun, vai onko minuun yhtä helppo ripustautua kuin tyhjään koukkuun? Sanotaan, että jos joltakin ihmiseltä saa päätöksiä, ne myös otetaan häneltä. Jos joltakin saa jotakin, sitä myös todellakin käytetään. Mutta onko niin, että me itse luomme omat koukkumme ja me itse kävelemme omiin ripustimiimme?

Toivoisin, että olisin tasapainossa sekä koukkujeni että ripustimieni kanssa. En haluaisi riippua missään enkä haluaisi varsinkaan olla mihinkään koukussa. Täytyy kuitenkin myöntää, että näin ei taida olla. Muutamat televisio-ohjelmat ovat hyvinkin koukuttavia ja taidan myös ihan oikeasti haluta olla niihin koukussa. Työ on myös hyvin koukuttavaa ja tarjoaa sekin helpon mahdollisuuden koukuttua ja ripustautua. Mitä ihmissuhteisiin tulee, niin niiden soisin olevan mieluiten sellaisia, ettei koukussa tarvitsisi roikkua eikä mihinkään ripustautua. Itsenäinen, omilla jaloilla seisominen lienee kaikista mukavinta, ihan kaikkia osapuoli ajatellen.

Fakiirimatto

Olen viime päivinä siis lukenut Paul Bruntonin kirjoja ja yrittänyt, siis todellakin yrittänyt rauhoittua ja löytää sisältäni jotakin, en vain tiedä mitä. Panostin hyvinvointiini ostamalla jopa fakiirimaton. Maton mainoksen mukaan 6000 pientä terävää muovista kärkeä aktivoi selkäni tai haluamani kehon osan pisteet ja jo kymmenen minuutin käyttö päivässä auttaa.

Matolle laskeutuminen ja siinä oleminen kiinnosti minua jo etukäteen kovasti. Käytäntö kuitenkin osoitti, etten kestä matolla selkä paljaana edes puolta minuuttia. Tunnetta on hyvin vaikea kuvata, ehkä kyseessä ei niinkään ole suoranainen kipu, vaan lähinnä epämiellyttävän tuntoinen, rauhaton ja polttavakin tunne, jonka päällä ei kerta kaikkiaan pysty olemaan.

Maton avulla pääsin kuitenkin hyvin kiinni omaan itseeni. Sellainenhan minä nykyään olen: hyvin rauhaton, minun on vaikea olla paikallani, vaikea keskittyä juuri mihinkään, teen monta asiaa yhtä aikaa, tekstiviestiä tai sähköpostia kirjoittaessani en huomaa omia virheitä, kirjaimia puuttuu, joskus jopa sanoja. Olen kiinnittänyt nyt vapaalla ollessani tähän erityistä huomiota. Minä kutsuisin tätä työstä tulevaksi krapulaksi. Koska viimeiset vuodet työelämässäni olivat hyvin kiireisiä, hyvin raastavia, juuri sellaisia, että monta asiaa oli koko ajan päällekäin kesken ja monta asiaa piti hoitaa aivoissa samanaikaisesti, ei pelkkä vuorotteluvapaalle jääminen vapauttanutkaan minua työn kiireestä. Työstä jäi aivoihin päälle tunne, että asiat pitää tehdä nopeasti, ratkaisujen täytyy tulla liukuhihnalta, sähköpostiin pitää vastata heti, kaikki silmiin osuvat työt on tehtävä nyt.

Lopputuloksena siis tästä kaikesta tajusin siinä fakiirimatollani äheltäessäni, että minun keskittymiskykyni ja kykyni kohdata tämä hetki, tämä oleminen on hyvin vaikeaa. Suorastaan ihan hukassa. Tämän lisäksi havaitsin, että minulla on jatkuva tarve yrittää saada itseni jollain tasolla paremmaksi kuin mitä olen, vaikka varmasti tiedän, ettei minun tarvitse olla parempi: se, että olen riittää. Minun on yksinkertaisesti hirvittävän vaikea hyväksyä sitä, että vaikka minulla on monenlaisia kykyjä, se tärkein kyky puuttuu: en osaa rakastaa itseäni, en välitä itsestäni, en tiedä kuka minä olen. Ja luonnollisestikin tähän tietenkin hyvin olennaisesti liittyy se, etten osaa, siis en kykene, en tiedä miten, oppisin antamaan itselleni omat virheeni anteeksi.

Vaikka siis fakiirimatolla oleminen ei vielä sujukaan, täytyy todeta, että se kyllä herätti minussa paljon ajatuksia. Ja, sen pienen hetken, jonka pystyin siinä olemaan, sen jälkeinen tila oli oikeastaan yllättävän virkeä. Tein nimittäin eilen illalla sen virheen, että yritin pysyä matolla vähän pitempään ja yrityksen jälkeen menetin yöunet: maton vaikutus oli piristävä. Oleminen- noh, se ei sujunut edes minuuttiakaan, mutta pystyin kuitenkin seisomaan maton päällä jonkin aikaa.

Mitä mieli kertoo?

Olen viettänyt viime päivät kirjan ääressä ja runsaan sekä usein todella virikkeellisen äänimaailman sijaan olen pitänyt television kiinni ja radion hiljaisena. Pyrkimykseni on löytää itsestäni vastauksia ja parhaiten niitä tuntuu löytyvän hiljaisuuden vallitessa.
Kohti omaa sisintäni olen matkannut Paul Bruntonin teosten välityksellä. Hiljentyminen ei ole kuitenkaan yrityksistä huolimatta ollut helppoa. Aivan kuten Brunton toteaa, omien ajatusten valvominen on suuren työn takana ja ajatukset pyrkivät kuin pyrkivätkin jatkuvasti liikuttamaan minua paikaltani ponnisteluistani huolimatta. Kymmenen minuutin mietiskely on jo lähes urakalta tuntuva työ.
Eilen kuitenkin pääsin heti aamutuimaan erään lyhyen paikallaan olemiseni päätteeksi välähdyksenomaisen hetken verran oivalluksen tielle: mieleni pyrkii jatkuvasti tuottaa jotakin halua. Ja jos otan vastaan tuon kutsun haluun, olen välittömästi keittiössä. Pitsantekemistä, leipomista, leipää voilla, puuroa, kahvia, pullaa, purkkaa, irtokarkkia, vissyä tai vain kurkistus jääkaappiin. Olen siis ensisijaisesti omien halujeni orja.

Tästä välähdyksestä ja oivalluksesta johtuen olenkin nyt päätynyt tarkkailemaan itseäni uusin silmin. Menenkö todellakin kaikkien halujen perässä koko ajan? Kuka minua oikein juoksuttaa? Eikö minulla itselläni ole mitään päätäntävaltaa siihen, mihin kehoni milloinkin kävelee? Edelleen Burtonin ajatuksen mukaisesti meidän tulisi tarkkailla ulkopuolisin silmin omaa minäämme ja miettiä kuka todella olemme? Itse ainakin olen huomannut, että liikunta tekee minusta aivan eri ihmisen kuin esimerkiksi jatkuva syöminen. Tämä ei siis pelkästää vaikuta minun kehooni, vaan minuun, siihen minään, joka asuu sisälläni jossakin. Noh, ei tämä mikään hirmu yllättävä oivallus ole. Onhan nyt varmaan jo 80-luvulta lähtien hoettu sitä, että terve sielu - terveessä ruumiissa. Mutta usein näiden asioiden toteuttaminen on ihan eri asia kuin niiden hokeminen tai vaikka vain pelkästään tiedostaminen.

Niinpä summa summarum: olen nyt päättänyt ottaa itseni kokonaisvaltaiseen tarkasteluun ja pyrkimyksenä on olla enemmän lähellä sen sisäisen, järkevän ja hyvinvointiminän kanssa, kuin sen pullaa jatkuvasti mulle - itseään toteuttavan jääkaappikamun kanssa.

Hui hai ja lenkille - kohta.

Tavoitteena hyvyys

Korvapuustien paistuessa uunissa puran ajatuksiani tänne blogiini. Viime päivät olen miettinyt hyvyyttä ja elämän mielekkyyttä. Olen pohtinut, mitä vastaan kysymykseen: Mistä syntyy mielekkyys ja ilo minun päivittäiseen elämääni? Sekä millainen tapahtuma voisi antaa aihetta pieneen juhlaan? En keksi yhtään vastausta. Asia siis huolestuttaa minua. Olen erittäin tyytyväinen omaan elämääni. Kuten aina, rahaa voisi olla hieman enemmän, mutta toisaalta näihin päivittäisiin "juoksen tarjousten perässä" -ostoksiin ei juuri montaa euroa enempää tarvitse. Kolmessa kaupassa käytyäni sain kukkaroni keventymään vajaalla 15 eurolla ja koen, että pakastin täyttyi siihen malliin, ettei kauppaan ole mitään välttämätöntä menoa ennen ensi viikkoa.

Näistä arkisista asioista huolimatta olen pohtinut paljon sitä, mistä ihmiseen syntyy hyvyys. Onko se meissä kaikissa koko ajan? Jos tavoitteena on tulla hyväksi ihmiseksi, onko lähtökohtana siis se, että ihminen on paha ja hän haluaa muuttua? Mitä hyväksi ihmiseksi tuleminen tarkoittaa? Voiko se olla pelkästään pyrkimystä? Eikö kuitenkin tarvita jonkinlaisia tekoja? Tarvitseeko siis hyvyyden ulostuleminen kohteen?

Itse en niinkään koe tarpeelliseksi hyvän ihmisyyden tavoittelemista. Se, että pystyisin olemaan tasapainossa itseni kanssa, riittää. Ehkäpä mielekkyys ja ilo minun elämääni syntyy siitä, ettei minua ahdista, että on helppo hengittää ja olla. On helppo jaksaa itsensä kanssa. Jonkin verran tulee aina välillä kyseltyä itseltäänkin, että jaksaisinko minä olla itseni kaveri? Pidän tuota kysymystä erittäin hyvänä oman itsen ja sisäisen tilan "päivittäjänä". Jos tuntuu, ettei kaveruus oman itsen kanssa onnistu, se tuskin onnistuu kenenkään muunkaan kanssa.

Minulla on erittäin vaikea äitisuhde. Oikeastaan voisi sanoa, että suhde äitiini on muodostunut eräänlaiseksi taakaksi vasta näin aikuisuuden saavutettuani. Tänään mietin, etten millään jaksaisi olla äitini kaveri. Minusta tuntuu, että me ainoat lapset saamme ja joudumme välillä kantamaan kohtuuttoman paljon syyllisyyttä siitä, ettemme miellytä vanhempiamme, emme pysty olemaan heille se ainoa kaveri ja näin ollen jo pelkästään olemassa olemisesta tulee taakka.
Hyvyys ei pääse millään äiti-tytär -suhteen väliin. Koen, että tämän aiheuttaa se yksinkertainen asia, etten pysty tekemään mitään niin suurta tekoa, että se olisi riittävä lunastamaan jonkinasteisen rauhan ja tasapainon suhteessamme. Olinpa läsnä tai poissa, olen aina riittämätön. Ja kaikki tämä siksi, että he ovat itse isäni kanssa tehneet päätöksen, ettei minulla ole sisaruksia.

Koska korvapuustit ovat nyt valmiit ja kuuma kuppi kahvia odottaa tuoreen pullan kera, ajattelen, että SE, että jaksoin tänään leipoa, antaa aihetta pieneen juhlaan. Näissä juhlissa on läsnä yksi juhlija, mutta mitäpä se haittaa. Juhlat ovat kuitenkin aina pieni piristys tähän arkeeni.

Leijonaa mä metsästän

tahdon saada suuren... Muistaakseni tuossa ehkäpä monellekin tutussa lorutuksessa puhutaan jotakin sellaista, että "jos sitä ei voi kiertää eikä ylittää, on mentävä läpi" - toisin sanoen kohtisuoraan ja mieluiten päin sitä itseään eli luolaa, leijonaa, pelkoa, kauhua, ikävää asiaa tai mitä tahansa, mikä voisi olla epämiellyttävä ja ehkäpä jopa pakkokin. Se, mitä tulee vastaan, on arvoitus.

Olen tunnustellut omia tuntemuksiani suhteessa viikonpäiviin nyt, kun minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa vain olla ja ihmetellä. Olen hämmästyksekseni tullut siihen tulokseen, että samoja tuntemuksia voi tuntea myös silloin, kun ei ole mitään tarvetta tehdä mitään kuin myös silloin, kun jokin asia on pakko tehdä tai jokin asia tuntuu pakottavalta välttämättömältä pahalta niin kuin usein toteamme.

Otetaanpa nyt vaikka esimerkiksi työ ja maanantaipäivät. Monet ihmiset tuntevat sunnuntaiangstin. Minulla se oli jo pakkomielteisenä pahanolon tunteena ala-asteella: sunnuntaina tein aina kaikki samat rutiinit ja aina sunnuntait tuntuivat yhtä hirvittäviltä. En sinällään tunnistanut ainakaan tuolloin, että maanantai olisi ollut niin hirveä päivä kuin sunnuntai, mutta luultavasti juuri maanantain, arjen hiipivä läsnäolo, sai sunnuntait tuntumaan ihan hirveiltä. Vihasin niitä päiviä. Näin jälkikäteen olen alkanut miettiä, että sunnuntain vihaaminen johtui siitä, että sunnuntaisin minulla oli kaikista vähiten tekemistä. Yksinäisyys oikein korostui ja pahanolon tunne oli sietämätön. Ei sitä tekemistä kyllä ollut juuri lauantainakaan, mutta ilmeisesti uskoin perjantaina, että lauantaina tapahtuisi jotakin mukavaa, jotakin sellaista, joka muuttaisi elämäni ja näin ollen,kun sunnuntai koitti ja tiesin, ettei mitään ollut tapahtunut, vihasin elämääni vielä enemmän.

Noh, pois nuo lapsuusajan muistelot ja takaisin tähän päivään: käydessäni tänään lenkkeilemässä tuolla raittiissa ulkoilmassa aloin miettiä sitä, miten maanantait myös näin vapaalla tuntuvat jotenkin sellaisina epämiellyttävinä tuntemuksina jossakin päin kehoa. Mietin mistä se mahtaisi johtua.

Minullahan ei ole mitään paineita, ei epämiellyttäviä pakollisia menoja, ei stressiä, ei oikeastaan mitään muuta kuin aikaa olla, niin ja, miettiä. Aloinkin hahmottaa asiaa siltä kantilta, että ihminen keksii aina jonkin asian, joka on pakko tehdä tai joka on pakko olla, jota on pakko tuntea. Minun on siis pakko tuntea maanantaiangstia siksi, koska on maanantai. Jos en tuntisi, en ymmärtäisi tällä vapaalla ollessanikaan sitä, miten ihanalta perjantai voi tuntua. Siis kerta kaikkiaan ihan typerää. Ihminen siis tuntuu tarvitsevan aina jotakin, joka tuntuu epämiellyttävältä, jotta voi tuntea myös miellyttäviä tunteita.
No ok, ihan järkeen käyvältähän tämä tuntuu. Vastakohdat nimittäin nostavat taas päätään: jos ei tunne iloa, ei voi tuntea surua, jos ei ole pakko tehdä mitään, ei vapauskaan tunnu miltään.

Saavutinkin siis jossakin vaiheessa lenkkeilyä loppupäätelmät, jotka kuuluvat näin: Ihmisen olisi syytä mennä aina epämiellyttäviä asioita kohti, ei missään tapauksessa pyrkiä kiertämään niitä, vaan tulla tunnellista ulos suorinta tietä, jotta epämiellyttävistä asioista voisi vapautua. Ihminen keksii aina pakon, siis pakottavan tarpeen tehdä jotakin, jos vaikka mitään pakko tehdä mitään ei ole. Siksipä esimerkiksi epämiellyttävä tunne maanantaipäivistä on pakko olla, muuten maanantait olisivat epänormaaleja päiviä eikä niistä selviytyminen tuntuisi miltään.

Tarvitsemme siis hetkiä, jolloin voimme tuntea voitonriemua siitä, että olemme selvinneet jostakin. Selvinneet maanantaista ja arjen alkamisesta, jihaa, olemme arjensankareita. Huomasin myös ajattelevani sitä, miten vaikea minun on keskittyä vain siihen hetkeen mitä olen tekemässä. Miten eteenpäin pyrkivä mieli on petollinen lenkkikaveri: ajatukset juoksevat jo seuraavassa tekemisessä, vaikka vielä edellinenkin on kesken. Kiire on huono kaveri, mutta havahduin myös siihen, että mikäli jokin asia ihan konkreettisesti kohdistuu kehooni, minun on helppo keskittyä tunteeseen, siis konkreettiseen tunteeseen. Tämän havaitsin kokemuksen kautta: olin perjantaina porealtaassa, jossa vesisuihku tuli voimakkaalla virtauksella altaan pohjalta. Saatoin pitämällä kiinni altaan reunasta, nostaa itseni patsaan päälle ja taiteilla tasapainoani hyväksikäyttäen vesipatsaan päällä. Tämä vaati kuitenkin huomattavaa keskittymistä ja siinä ollessani ymmärsin, ettei mieleni pyrkinyt yhtään mihinkään. Minä suorastaan iloitsin: sain eteenpäin pyrkivän, kiireeseen taipuvaisen ja malttamattoman mieleni kuriin, suorastaan aisoihin. Ja saavutettu olotila oli mitä parhain: mutta, koska esimerkiksi lenkillä käymisessä ei ole mitään erityistä keskittymistä vaativaa toimintoa, voi mieli viedä helposti minua enkä minä mieltä. Minusta tulee heikko ja pakonomaisesti ajatteleva: pyrin heti miettimään, mitä sitten teen, kun olen kiertänyt ne vaaditut kilometrit. Mitä sitten teen? Mitä sitten kirjoitan? Mitä tänään kirjoitan? Ja sitä rataa... mieli vie ja minä vikisen.

Niinpä loppujen lopuksi olisikin viisasta olla koko ajan leijonan hampaissa metsästyksen sijaan. Varmasti hampaissa oleminen saisi mielen miettimään enemmän kipua kuin sitä, mitä seuraavaksi tekisin vai olisiko sittenkin parempi miettiä miten pääsisin kidasta irti sen sijaan, että miettisi, miltä se tuntuu. Ja-a: ympäri mennään, yhteen tullaan. Ja kuitenkin: koko lenkillä olon ajan mietin tätä tekstiä, kysymys kuuluu: ulkoilutinko vain kehoani ja mieleni teki töitä? Onko minulla pakonomainen tarve tehdä koko ajan mielessäni jotakin? Ja keho rukka vain tulee siinä mukana? Mieleni pyrkii olemaan jotakin ja keho on vain ulkona ja saa raitista ilmaa. Mieltä ei siis voikaan ulkoiluttaa. Voi voi.

Ja vielä lopuksi, jottei totuus unohtuisi:
Jos tekisin töitä, siis jos, 65 -vuotiaaksi, minulla olisi 23 vuotta jäljellä eli 4400 päivää. Jos kuolisin 85 -vuotiaana, minulla olisi elämää jäljellä 44 vuotta, mikä tekee noin 16000 päivää. Jos kävisin lenkillä 3 kertaa viikossa ehtisin käydä ennen kuolemaani 6864 kertaa lenkillä ja jos viettäisin lenkillä kaksi tuntia, niin olisin siellä yhteensä 13728 tuntia. Että semmosta. Lienee parasta miettiä, miten aikoo loppuelämänsä viettää, varsinkin, jos mieli pyrkii aina eteenpäin.

Takuuvarmaa on, että mieli kyllä kuluttaa nuokin jäljellä olevat päivät jo tuplasti etukäteen murehtimalla, pakottamalla tekemään jotakin, syyllistämällä ja nitistämällä. Elämä on siis kamppailua omaa typerää mieltään vastaan. Aseena mikä? Keho ja sen tuntemukset. Carpe diem!

Jos jäisimme risteykseen

Mieleeni nousi eilen ajatus risteykseen jäämisestä, kun olin tyypillisellä kauppareissulla perjantaipäivän tapaan ja kotikaupunkini eräässä risteyksessä havahduin rohkeisiin pyöräilijöihin, jotka kovaa vauhtia päättivät mennä risteysalueella tien yli. Huolimatta vihreästä valosta joutuivat autoilijat väistämään. Päät kääntyivät rattien takana, mutta en voinut olla hymyilemättä näille rohkeille ulkomaalaisille, jotka olivat ilmeisesti vuokranneet polkupyörät ja noudattivat luultavasti oman maansa pyöräilykulttuurinsa tapaa: kädellä merkkiä ja autojen seassa mennään, olipa ruuhkaa tai ei.

En kuitenkaan jäänyt miettimään heidän liikennekulttuurisia tapojaan, vaan lähinnä sitä, mitä tapahtuisi, jos jäisimme risteykseen, sen sijaan, että soljuvasti vain ohittaisimme omalla vuorollamme kunkin haarautuvan tien. Kuinka nopeasti kuulisimmekaan takana tulevien tööttäyksiä, emmekä varmasti voisi välttyä kolareilta.

Aloin hahmottaa omaa elämääni risteyksenä ja tajusin, että minusta tuntuu siltä, niin kuin olisin jäänyt kiinni risteykseen ja aiheuttanut sisälleni patoumia, jotka eivät tietenkään pääsekään purkautumaan. Tukos alkaa olla jo niin kaaottinen, ettei mikään sisälläni voikaan tietää minne menee, tuskin muistaa mihin oli menossa ja mikään ei liiku, koska ilmeisesti kuitenkin pidän niin kovasti jostakin kiinni. En varmaankaan edes halua antaa käskyä päästää irti ja mennä eteenpäin. Kaikki on siis jumissa sisälläni ja täysin itseaiheutetusti. Ja hölmönä seuraan tilannetta: minähän itse olen se liikenteenohjaaja, risteystä valvova vihreä tai punainen valo, keltaisesta puhumattakaan. Minä olen se, joka voi näyttää suuntaa, mennä eteenpäin, päättää, että suma purkautuu. Vaihtaa keltaisen valon vihreälle.

Olen viime päivät sattumalta päätynyt lukemaan erästä blogia, jonka kirjoittaja muistuttaa kauan sitten kadonnutta ystävääni. En tarkoita, että hän olisi sillä tavalla "kadonnut", että häntä tarvitsi alkaa etsiä. Hän on kadonnut siksi, koska minä olen halunnut niin. Joka tapauksessa tämän blogin lukeminen ja ennen kaikkea sen löytyminen on saanut minut miettimään useitakin asioita omassa elämässäni. Etenkin nyt, kun minulla on aikaa miettiä, huomaan, että keskeneräiset asiat tulevat aina pinnalle, odottavat risteyksessä, muistuttavat olemassa olostaan heti, kun on aikaa miettiä. Olen keltaisella valolla koko ajan, täysin paikallani.

On sanottu, että ihminen ehtii ajatella 30 000 ajatusta päivässä. Viime aikoina minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että minun päässäni ei ole kuin yksi ajatus: menneisyys ja sen kauheudet. Toki niistä kauheuksien ajattelemisesta tulee varmasti helpostikin kymmeniä tuhansia ajatuksia, mutta yläotsikko tuntuu pysyvän aina samana. Ehdinpä jo yhtenä iltana ajatella, että olen menettämässä järkeni, sillä luulen sattuman leikkivän minulla: löysinkö muka sattumalta menneisyyteni varjon kirjoittavan blogia. Naurettava ajatus. Ehkäpä totuus lienee kuitenkin se, että minä tartuin siihen nappiin, minkä toivoin saattavan risteykseen juuttuneet ajatukset eteenpäin: luulin löytäneeni jotakin, halusin luulla niin, jotta vihreä valo olisi syttynyt ja minäkin olisin vihdoinkin päässyt ylittämään tien, ohittamaan risteyksen ja jatkamaan matkaa. Olen halukas jatkamaan matkaa, sillä huomaan, että elän koko ajan odotuksen tilassa: minä odotan ihmettä. Haluni luultavasti tulevat monestakin syystä eikä vähin niistä ole itselleen anteeksi antamisen halu. Pidän tuon kyvyn löytymistä jo eräänlaisena ihmeenä, mutta en lopeta sen tulemisen odottamista.

Toisaalta suuri paha egoni sisälläni haluaa hyvitystä, kiitosta, arvostusta, huomiota.
Näinä aikoina, kun Kadotettu menneisyydestäni paistattelee julkisuudessa ja lausuu julkisanoja menestyksestään, minun egoni huutaa suureen ääneen:"Entäpä minä?", "Mitä minä saan?", tietäen, etten saa nyt, enkä tulekaan koskaan saamaan mitään. Voin jatkaa huutamista kunnes huuto lakkaa, mutta voin myös päättää, onko huudolla merkitystä,kannattaako huutaa, mitä sillä saavuttaa. Sillä tosiasia kuitenkin on, että se, mitä minä sain oli elämäni suurin opetus, kohtasin elämäni yhden merkityksellisimmän opettajan, opettajan joka hioi timanttini särmää ja avasi silmäni.

Siksipä, kun pääsen jatkamaan matkaa omasta risteyksestäni, tulisi suuntani olla selvä: mieleni kartalla minun määränpäässäni tulisi lukea Kiitollisuudentie ja matkani varrella tulisi mieleni täyttyä 30 000 kiitossanasta, sillä niin paljon minä sain. Ja silti, häpeän tunnustaa, olen katkera joistakin asioista, enkä halua koskaan antaa sinulle anteeksi, en koskaan. Kuinka sitten voisin antaa itsellenikään. No jaa, ehkä kuitenkaan minkään asian ei tarvitse olla näin musta-valkoista, "Eteenpäin", sanoi mummo lumessa. Valkoisessa. Olen kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla tänään on, kiitollisempi nyt ja huomenna vielä kiitollisempi. Kiitos. Kaikkea hyvää myös Sinulle.

Päänselvityspäivä

No niin, perinteinen aloitus ja ollaan taas ytimessä: sisäinen telakoituminen menneisyyteen on onnistunut ja Houston we DO have a problem: muisti. Tässä omenapiirakan paistamisen lomassa yritän tyhjentää päätäni kirjoittamalla. Eilinen päivä muistutti painajaista sillä erotuksella, että olin koko ajan hereillä. Menneisyyden kaikuja kuunnellessa tuntui, että pää hajoaa ja sain jälleen opetuksen: tapahtumat, jotka joskus traumatisoivat meidät, avautuvat todella helposti. Ihan tuosta vain kuin halvan joulukalenterin itsestään raottuvat luukut. Ja tsup: olet siellä.

Tapasin kerran ihmisen. Tarinamme muistutti Pikku Prinssiä. Minä käsikirjoitin, Prinssi ihmetteli. Ja niin kuin kaikilla tarinoilla, myös tällä oli loppunsa ja yllätys: onneton loppu. Tarinan jossakin vaiheessa, ilmeisesti siinä loppulukujen alkaessa tulin haukutuksi hulluksi, sain kuulla, kuinka minun pitäisi hankkia elämä ja loukkaannuin. Kaikki ne kohdat, jotka minussa olivat aikaisemminkin loukatut, saivat jälleen tikan maalitauluun. Myös minä loukkasin, tietenkin. Alkoi loputon hiljaisuus. Tunsin tuolloin menettäneeni ennen kaikkea parhaan ystäväni. Ja opin, ettei ihmisen koskaan kannata näyttää kenellekään sitä, mitä hän todella on. Minusta tuli Sääntötyttö.

Noh, elämä kuljetti eteenpäin ja vuodet vierivät. Putosin lähes pohjattomaan yksinäisyyteen, mutta koska kirjoitan tätä tässä, selvisin. Tietenkin. Ainakin fyysisesti. Henkisesti en. Silti haluan elää vammanikin kanssa. Vammaksi katson syyllisyyden kantamisen, häpeän toiselle ihmiselle aiheutetusta mielipahasta, jota sain tietenkin itsekin osakseni, oma tyhmyyteni ja oma tyhmyyteni. Vaikeinta on siis antaa itselleen anteeksi oman moraalin rikkominen. Oman itseni hukkaaminen, hävittäminen, täysin kadottaminen. Koska vaadin itseltäni täydellisyyttä moraalissa, minun on vaikea päästä eteenpäin itseni kanssa. Ja tietysti menneisyyteni.

Kuitenkin, niin kuin joka päivä, ja ilta, minä päätän tämän saman: haluan päästää irti, haluan mennä eteenpäin, haluan unohtaa. Ja tiedän, että yhtä varmasti kuin aurinko nousee, minä käyn kamppailuni loppuelämäni ajan, silti uskoen, että joku päivä voin olla vapaa menneisyydestäni.
Täysin vapaa.

Laaja ulottuvuus

Oman pään sisällä liikkumista voi verrata avaruuteen joutumisella: olet lähtenyt jostakin hirvittävällä vauhdilla, päässyt jonnekin ja joko jäät ajelehtimaan tai sitten tiedät täsmällisesti minne telakoidut. Telakoituminen ei kuitenkaan aina onnistu: on päiviä, jolloin seilaa ja leijuu ajatusten avaruudessa missä sattuu ja sitten on päiviä, jolloin telakoituminen kyllä onnistuu - väärälle asemalle. Menneisyyteen ja menneisyydessä tehtyihin virheisiin on uskomattoman helppo telakoitua. "JOS en olisi tehnyt niin ja JOS olisin toiminut näin" kaikuu mielessä eikä irrottautuminen onnistu ei vaikka käyttäisi mitä polttoainetta. Vaikeinta tässä kaikessa on se, että tiedostaa täysin miten typerää on jossitella asioita, joita ei voi enää muuttaa, mutta silti tekee sitä: toistaa samaa kiertorataa ja ajatusten toiminnasta alkaa tulla erittäin huono tapa.

Kaikki alkaa pyöriä omassa päässä, omissa ajatuksissa, omassa avaruudessaan, jonne kukaan ei pääse, josta kukaan ei voi tulla pelastamaan. On tämä maailma ja se "maailma", päivätajunta ja avaruus, laaja ulottuvuus, helvetti, manala, rovio, kylmä planeetta, eksyminen, hukassa oleminen - ihan miten vain sitä haluaa kutsua. Luin jostakin, että katkeruus on surua. Kyllä - allekirjoitan tuon täysin. Katkeruus on surua omista virheistä, surua menetystä itsestä, surua itseä kohtaan. Katkeruus voi myös kääntyä vihaksi, kostoksi, haluksi näyttää, haluksi pärjätä, mutta kuitenkin lopulta kaikki kääntyy vain itseä vasten. Olen yrittänyt harjoitella itseni lohduttamisen taitoa. Olen yrittänyt harjoitella myös sitä, että muistaisin, että olen ihan tavallinen ihminen. Minulta ei kukaan odota mitään urotekoa, ainoa odottaja olen minä itse. Ilmeisesti odotan itseltäni kykyä antaa itselleni anteeksi, kykyä pyyhkäistä mennyt pois ja kykyä telakoitua jonnekin aina silloin, kun ajatukseni alkavat saada liian laaja ulottuvuutta, avaruus alkaa kutsua eikä asemaa, jonne kiinnittyä, näy.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tärkeintä ei ole pyrkiä telakoitumaan toiseen ihmiseen vaan tärkeitä on telakoitua itseensä, yrittää löytää yhteys omaan sisimpään, siihen kuka minä olen. Rehellinen, suora yhteys. Löytämällä itsensä yhä uudelleen voi oppia pitämään itsestään ja pitämään itsestään kiinni. Jokainen päivä, yhtä varmasti kuin aurinko nousee, on kuitenkin tarkistettava onko kiinni telakassaan vai onko seilaamassa jossakin.