Olen viime päivinä siis lukenut Paul Bruntonin kirjoja ja yrittänyt, siis todellakin yrittänyt rauhoittua ja löytää sisältäni jotakin, en vain tiedä mitä. Panostin hyvinvointiini ostamalla jopa fakiirimaton. Maton mainoksen mukaan 6000 pientä terävää muovista kärkeä aktivoi selkäni tai haluamani kehon osan pisteet ja jo kymmenen minuutin käyttö päivässä auttaa.
Matolle laskeutuminen ja siinä oleminen kiinnosti minua jo etukäteen kovasti. Käytäntö kuitenkin osoitti, etten kestä matolla selkä paljaana edes puolta minuuttia. Tunnetta on hyvin vaikea kuvata, ehkä kyseessä ei niinkään ole suoranainen kipu, vaan lähinnä epämiellyttävän tuntoinen, rauhaton ja polttavakin tunne, jonka päällä ei kerta kaikkiaan pysty olemaan.
Maton avulla pääsin kuitenkin hyvin kiinni omaan itseeni. Sellainenhan minä nykyään olen: hyvin rauhaton, minun on vaikea olla paikallani, vaikea keskittyä juuri mihinkään, teen monta asiaa yhtä aikaa, tekstiviestiä tai sähköpostia kirjoittaessani en huomaa omia virheitä, kirjaimia puuttuu, joskus jopa sanoja. Olen kiinnittänyt nyt vapaalla ollessani tähän erityistä huomiota. Minä kutsuisin tätä työstä tulevaksi krapulaksi. Koska viimeiset vuodet työelämässäni olivat hyvin kiireisiä, hyvin raastavia, juuri sellaisia, että monta asiaa oli koko ajan päällekäin kesken ja monta asiaa piti hoitaa aivoissa samanaikaisesti, ei pelkkä vuorotteluvapaalle jääminen vapauttanutkaan minua työn kiireestä. Työstä jäi aivoihin päälle tunne, että asiat pitää tehdä nopeasti, ratkaisujen täytyy tulla liukuhihnalta, sähköpostiin pitää vastata heti, kaikki silmiin osuvat työt on tehtävä nyt.
Lopputuloksena siis tästä kaikesta tajusin siinä fakiirimatollani äheltäessäni, että minun keskittymiskykyni ja kykyni kohdata tämä hetki, tämä oleminen on hyvin vaikeaa. Suorastaan ihan hukassa. Tämän lisäksi havaitsin, että minulla on jatkuva tarve yrittää saada itseni jollain tasolla paremmaksi kuin mitä olen, vaikka varmasti tiedän, ettei minun tarvitse olla parempi: se, että olen riittää. Minun on yksinkertaisesti hirvittävän vaikea hyväksyä sitä, että vaikka minulla on monenlaisia kykyjä, se tärkein kyky puuttuu: en osaa rakastaa itseäni, en välitä itsestäni, en tiedä kuka minä olen. Ja luonnollisestikin tähän tietenkin hyvin olennaisesti liittyy se, etten osaa, siis en kykene, en tiedä miten, oppisin antamaan itselleni omat virheeni anteeksi.
Vaikka siis fakiirimatolla oleminen ei vielä sujukaan, täytyy todeta, että se kyllä herätti minussa paljon ajatuksia. Ja, sen pienen hetken, jonka pystyin siinä olemaan, sen jälkeinen tila oli oikeastaan yllättävän virkeä. Tein nimittäin eilen illalla sen virheen, että yritin pysyä matolla vähän pitempään ja yrityksen jälkeen menetin yöunet: maton vaikutus oli piristävä. Oleminen- noh, se ei sujunut edes minuuttiakaan, mutta pystyin kuitenkin seisomaan maton päällä jonkin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti