Mieleeni nousi eilen ajatus risteykseen jäämisestä, kun olin tyypillisellä kauppareissulla perjantaipäivän tapaan ja kotikaupunkini eräässä risteyksessä havahduin rohkeisiin pyöräilijöihin, jotka kovaa vauhtia päättivät mennä risteysalueella tien yli. Huolimatta vihreästä valosta joutuivat autoilijat väistämään. Päät kääntyivät rattien takana, mutta en voinut olla hymyilemättä näille rohkeille ulkomaalaisille, jotka olivat ilmeisesti vuokranneet polkupyörät ja noudattivat luultavasti oman maansa pyöräilykulttuurinsa tapaa: kädellä merkkiä ja autojen seassa mennään, olipa ruuhkaa tai ei.
En kuitenkaan jäänyt miettimään heidän liikennekulttuurisia tapojaan, vaan lähinnä sitä, mitä tapahtuisi, jos jäisimme risteykseen, sen sijaan, että soljuvasti vain ohittaisimme omalla vuorollamme kunkin haarautuvan tien. Kuinka nopeasti kuulisimmekaan takana tulevien tööttäyksiä, emmekä varmasti voisi välttyä kolareilta.
Aloin hahmottaa omaa elämääni risteyksenä ja tajusin, että minusta tuntuu siltä, niin kuin olisin jäänyt kiinni risteykseen ja aiheuttanut sisälleni patoumia, jotka eivät tietenkään pääsekään purkautumaan. Tukos alkaa olla jo niin kaaottinen, ettei mikään sisälläni voikaan tietää minne menee, tuskin muistaa mihin oli menossa ja mikään ei liiku, koska ilmeisesti kuitenkin pidän niin kovasti jostakin kiinni. En varmaankaan edes halua antaa käskyä päästää irti ja mennä eteenpäin. Kaikki on siis jumissa sisälläni ja täysin itseaiheutetusti. Ja hölmönä seuraan tilannetta: minähän itse olen se liikenteenohjaaja, risteystä valvova vihreä tai punainen valo, keltaisesta puhumattakaan. Minä olen se, joka voi näyttää suuntaa, mennä eteenpäin, päättää, että suma purkautuu. Vaihtaa keltaisen valon vihreälle.
Olen viime päivät sattumalta päätynyt lukemaan erästä blogia, jonka kirjoittaja muistuttaa kauan sitten kadonnutta ystävääni. En tarkoita, että hän olisi sillä tavalla "kadonnut", että häntä tarvitsi alkaa etsiä. Hän on kadonnut siksi, koska minä olen halunnut niin. Joka tapauksessa tämän blogin lukeminen ja ennen kaikkea sen löytyminen on saanut minut miettimään useitakin asioita omassa elämässäni. Etenkin nyt, kun minulla on aikaa miettiä, huomaan, että keskeneräiset asiat tulevat aina pinnalle, odottavat risteyksessä, muistuttavat olemassa olostaan heti, kun on aikaa miettiä. Olen keltaisella valolla koko ajan, täysin paikallani.
On sanottu, että ihminen ehtii ajatella 30 000 ajatusta päivässä. Viime aikoina minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että minun päässäni ei ole kuin yksi ajatus: menneisyys ja sen kauheudet. Toki niistä kauheuksien ajattelemisesta tulee varmasti helpostikin kymmeniä tuhansia ajatuksia, mutta yläotsikko tuntuu pysyvän aina samana. Ehdinpä jo yhtenä iltana ajatella, että olen menettämässä järkeni, sillä luulen sattuman leikkivän minulla: löysinkö muka sattumalta menneisyyteni varjon kirjoittavan blogia. Naurettava ajatus. Ehkäpä totuus lienee kuitenkin se, että minä tartuin siihen nappiin, minkä toivoin saattavan risteykseen juuttuneet ajatukset eteenpäin: luulin löytäneeni jotakin, halusin luulla niin, jotta vihreä valo olisi syttynyt ja minäkin olisin vihdoinkin päässyt ylittämään tien, ohittamaan risteyksen ja jatkamaan matkaa. Olen halukas jatkamaan matkaa, sillä huomaan, että elän koko ajan odotuksen tilassa: minä odotan ihmettä. Haluni luultavasti tulevat monestakin syystä eikä vähin niistä ole itselleen anteeksi antamisen halu. Pidän tuon kyvyn löytymistä jo eräänlaisena ihmeenä, mutta en lopeta sen tulemisen odottamista.
Toisaalta suuri paha egoni sisälläni haluaa hyvitystä, kiitosta, arvostusta, huomiota.
Näinä aikoina, kun Kadotettu menneisyydestäni paistattelee julkisuudessa ja lausuu julkisanoja menestyksestään, minun egoni huutaa suureen ääneen:"Entäpä minä?", "Mitä minä saan?", tietäen, etten saa nyt, enkä tulekaan koskaan saamaan mitään. Voin jatkaa huutamista kunnes huuto lakkaa, mutta voin myös päättää, onko huudolla merkitystä,kannattaako huutaa, mitä sillä saavuttaa. Sillä tosiasia kuitenkin on, että se, mitä minä sain oli elämäni suurin opetus, kohtasin elämäni yhden merkityksellisimmän opettajan, opettajan joka hioi timanttini särmää ja avasi silmäni.
Siksipä, kun pääsen jatkamaan matkaa omasta risteyksestäni, tulisi suuntani olla selvä: mieleni kartalla minun määränpäässäni tulisi lukea Kiitollisuudentie ja matkani varrella tulisi mieleni täyttyä 30 000 kiitossanasta, sillä niin paljon minä sain. Ja silti, häpeän tunnustaa, olen katkera joistakin asioista, enkä halua koskaan antaa sinulle anteeksi, en koskaan. Kuinka sitten voisin antaa itsellenikään. No jaa, ehkä kuitenkaan minkään asian ei tarvitse olla näin musta-valkoista, "Eteenpäin", sanoi mummo lumessa. Valkoisessa. Olen kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla tänään on, kiitollisempi nyt ja huomenna vielä kiitollisempi. Kiitos. Kaikkea hyvää myös Sinulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti