Naapuritalossa tyhjeni neljännen kerroksen asunto. Pariskunnan parvekkeella oli roikkumassa katosta jokin pieni esine. Epäilen, että kyseessä oli pieni, tuikkua varten tarkoitettu, teline. Kun muutto koitti, tyhjeni asunto ja koukku. Uusien asukkaiden saavuttua parvekekoukku sai uutta kiinnipidettävää: tällä kertaa kyseessä näyttäisi olevan lintujen talipalloa muistuttava kapistus tai pikemmin kaksi sellaista roikkumassa toisistaan kiinni. Koukku ehti olla vailla siihen ripustujaa vain muutaman päivän. Siis jos on koukku, onko niin, että siihen heti ripustetaan jotakin, mutta jos koukkua ei olisi, ei tarvetta laittaa mitään koriste-esinettä välttämättä olisi.
Sinänsä tyhjänpäiväistä jaarittelua, mutta toisaalta jäin miettimään asiaa suhteessa itseeni. Olenko minä koukku vai ripustaja? Olenko minä se, joka heti ripustaa jotakin, jos näkee jossakin koukun, vai onko minuun yhtä helppo ripustautua kuin tyhjään koukkuun? Sanotaan, että jos joltakin ihmiseltä saa päätöksiä, ne myös otetaan häneltä. Jos joltakin saa jotakin, sitä myös todellakin käytetään. Mutta onko niin, että me itse luomme omat koukkumme ja me itse kävelemme omiin ripustimiimme?
Toivoisin, että olisin tasapainossa sekä koukkujeni että ripustimieni kanssa. En haluaisi riippua missään enkä haluaisi varsinkaan olla mihinkään koukussa. Täytyy kuitenkin myöntää, että näin ei taida olla. Muutamat televisio-ohjelmat ovat hyvinkin koukuttavia ja taidan myös ihan oikeasti haluta olla niihin koukussa. Työ on myös hyvin koukuttavaa ja tarjoaa sekin helpon mahdollisuuden koukuttua ja ripustautua. Mitä ihmissuhteisiin tulee, niin niiden soisin olevan mieluiten sellaisia, ettei koukussa tarvitsisi roikkua eikä mihinkään ripustautua. Itsenäinen, omilla jaloilla seisominen lienee kaikista mukavinta, ihan kaikkia osapuoli ajatellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti