Laaja ulottuvuus

Oman pään sisällä liikkumista voi verrata avaruuteen joutumisella: olet lähtenyt jostakin hirvittävällä vauhdilla, päässyt jonnekin ja joko jäät ajelehtimaan tai sitten tiedät täsmällisesti minne telakoidut. Telakoituminen ei kuitenkaan aina onnistu: on päiviä, jolloin seilaa ja leijuu ajatusten avaruudessa missä sattuu ja sitten on päiviä, jolloin telakoituminen kyllä onnistuu - väärälle asemalle. Menneisyyteen ja menneisyydessä tehtyihin virheisiin on uskomattoman helppo telakoitua. "JOS en olisi tehnyt niin ja JOS olisin toiminut näin" kaikuu mielessä eikä irrottautuminen onnistu ei vaikka käyttäisi mitä polttoainetta. Vaikeinta tässä kaikessa on se, että tiedostaa täysin miten typerää on jossitella asioita, joita ei voi enää muuttaa, mutta silti tekee sitä: toistaa samaa kiertorataa ja ajatusten toiminnasta alkaa tulla erittäin huono tapa.

Kaikki alkaa pyöriä omassa päässä, omissa ajatuksissa, omassa avaruudessaan, jonne kukaan ei pääse, josta kukaan ei voi tulla pelastamaan. On tämä maailma ja se "maailma", päivätajunta ja avaruus, laaja ulottuvuus, helvetti, manala, rovio, kylmä planeetta, eksyminen, hukassa oleminen - ihan miten vain sitä haluaa kutsua. Luin jostakin, että katkeruus on surua. Kyllä - allekirjoitan tuon täysin. Katkeruus on surua omista virheistä, surua menetystä itsestä, surua itseä kohtaan. Katkeruus voi myös kääntyä vihaksi, kostoksi, haluksi näyttää, haluksi pärjätä, mutta kuitenkin lopulta kaikki kääntyy vain itseä vasten. Olen yrittänyt harjoitella itseni lohduttamisen taitoa. Olen yrittänyt harjoitella myös sitä, että muistaisin, että olen ihan tavallinen ihminen. Minulta ei kukaan odota mitään urotekoa, ainoa odottaja olen minä itse. Ilmeisesti odotan itseltäni kykyä antaa itselleni anteeksi, kykyä pyyhkäistä mennyt pois ja kykyä telakoitua jonnekin aina silloin, kun ajatukseni alkavat saada liian laaja ulottuvuutta, avaruus alkaa kutsua eikä asemaa, jonne kiinnittyä, näy.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tärkeintä ei ole pyrkiä telakoitumaan toiseen ihmiseen vaan tärkeitä on telakoitua itseensä, yrittää löytää yhteys omaan sisimpään, siihen kuka minä olen. Rehellinen, suora yhteys. Löytämällä itsensä yhä uudelleen voi oppia pitämään itsestään ja pitämään itsestään kiinni. Jokainen päivä, yhtä varmasti kuin aurinko nousee, on kuitenkin tarkistettava onko kiinni telakassaan vai onko seilaamassa jossakin.