tahdon saada suuren... Muistaakseni tuossa ehkäpä monellekin tutussa lorutuksessa puhutaan jotakin sellaista, että "jos sitä ei voi kiertää eikä ylittää, on mentävä läpi" - toisin sanoen kohtisuoraan ja mieluiten päin sitä itseään eli luolaa, leijonaa, pelkoa, kauhua, ikävää asiaa tai mitä tahansa, mikä voisi olla epämiellyttävä ja ehkäpä jopa pakkokin. Se, mitä tulee vastaan, on arvoitus.
Olen tunnustellut omia tuntemuksiani suhteessa viikonpäiviin nyt, kun minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa vain olla ja ihmetellä. Olen hämmästyksekseni tullut siihen tulokseen, että samoja tuntemuksia voi tuntea myös silloin, kun ei ole mitään tarvetta tehdä mitään kuin myös silloin, kun jokin asia on pakko tehdä tai jokin asia tuntuu pakottavalta välttämättömältä pahalta niin kuin usein toteamme.
Otetaanpa nyt vaikka esimerkiksi työ ja maanantaipäivät. Monet ihmiset tuntevat sunnuntaiangstin. Minulla se oli jo pakkomielteisenä pahanolon tunteena ala-asteella: sunnuntaina tein aina kaikki samat rutiinit ja aina sunnuntait tuntuivat yhtä hirvittäviltä. En sinällään tunnistanut ainakaan tuolloin, että maanantai olisi ollut niin hirveä päivä kuin sunnuntai, mutta luultavasti juuri maanantain, arjen hiipivä läsnäolo, sai sunnuntait tuntumaan ihan hirveiltä. Vihasin niitä päiviä. Näin jälkikäteen olen alkanut miettiä, että sunnuntain vihaaminen johtui siitä, että sunnuntaisin minulla oli kaikista vähiten tekemistä. Yksinäisyys oikein korostui ja pahanolon tunne oli sietämätön. Ei sitä tekemistä kyllä ollut juuri lauantainakaan, mutta ilmeisesti uskoin perjantaina, että lauantaina tapahtuisi jotakin mukavaa, jotakin sellaista, joka muuttaisi elämäni ja näin ollen,kun sunnuntai koitti ja tiesin, ettei mitään ollut tapahtunut, vihasin elämääni vielä enemmän.
Noh, pois nuo lapsuusajan muistelot ja takaisin tähän päivään: käydessäni tänään lenkkeilemässä tuolla raittiissa ulkoilmassa aloin miettiä sitä, miten maanantait myös näin vapaalla tuntuvat jotenkin sellaisina epämiellyttävinä tuntemuksina jossakin päin kehoa. Mietin mistä se mahtaisi johtua.
Minullahan ei ole mitään paineita, ei epämiellyttäviä pakollisia menoja, ei stressiä, ei oikeastaan mitään muuta kuin aikaa olla, niin ja, miettiä. Aloinkin hahmottaa asiaa siltä kantilta, että ihminen keksii aina jonkin asian, joka on pakko tehdä tai joka on pakko olla, jota on pakko tuntea. Minun on siis pakko tuntea maanantaiangstia siksi, koska on maanantai. Jos en tuntisi, en ymmärtäisi tällä vapaalla ollessanikaan sitä, miten ihanalta perjantai voi tuntua. Siis kerta kaikkiaan ihan typerää. Ihminen siis tuntuu tarvitsevan aina jotakin, joka tuntuu epämiellyttävältä, jotta voi tuntea myös miellyttäviä tunteita.
No ok, ihan järkeen käyvältähän tämä tuntuu. Vastakohdat nimittäin nostavat taas päätään: jos ei tunne iloa, ei voi tuntea surua, jos ei ole pakko tehdä mitään, ei vapauskaan tunnu miltään.
Saavutinkin siis jossakin vaiheessa lenkkeilyä loppupäätelmät, jotka kuuluvat näin: Ihmisen olisi syytä mennä aina epämiellyttäviä asioita kohti, ei missään tapauksessa pyrkiä kiertämään niitä, vaan tulla tunnellista ulos suorinta tietä, jotta epämiellyttävistä asioista voisi vapautua. Ihminen keksii aina pakon, siis pakottavan tarpeen tehdä jotakin, jos vaikka mitään pakko tehdä mitään ei ole. Siksipä esimerkiksi epämiellyttävä tunne maanantaipäivistä on pakko olla, muuten maanantait olisivat epänormaaleja päiviä eikä niistä selviytyminen tuntuisi miltään.
Tarvitsemme siis hetkiä, jolloin voimme tuntea voitonriemua siitä, että olemme selvinneet jostakin. Selvinneet maanantaista ja arjen alkamisesta, jihaa, olemme arjensankareita. Huomasin myös ajattelevani sitä, miten vaikea minun on keskittyä vain siihen hetkeen mitä olen tekemässä. Miten eteenpäin pyrkivä mieli on petollinen lenkkikaveri: ajatukset juoksevat jo seuraavassa tekemisessä, vaikka vielä edellinenkin on kesken. Kiire on huono kaveri, mutta havahduin myös siihen, että mikäli jokin asia ihan konkreettisesti kohdistuu kehooni, minun on helppo keskittyä tunteeseen, siis konkreettiseen tunteeseen. Tämän havaitsin kokemuksen kautta: olin perjantaina porealtaassa, jossa vesisuihku tuli voimakkaalla virtauksella altaan pohjalta. Saatoin pitämällä kiinni altaan reunasta, nostaa itseni patsaan päälle ja taiteilla tasapainoani hyväksikäyttäen vesipatsaan päällä. Tämä vaati kuitenkin huomattavaa keskittymistä ja siinä ollessani ymmärsin, ettei mieleni pyrkinyt yhtään mihinkään. Minä suorastaan iloitsin: sain eteenpäin pyrkivän, kiireeseen taipuvaisen ja malttamattoman mieleni kuriin, suorastaan aisoihin. Ja saavutettu olotila oli mitä parhain: mutta, koska esimerkiksi lenkillä käymisessä ei ole mitään erityistä keskittymistä vaativaa toimintoa, voi mieli viedä helposti minua enkä minä mieltä. Minusta tulee heikko ja pakonomaisesti ajatteleva: pyrin heti miettimään, mitä sitten teen, kun olen kiertänyt ne vaaditut kilometrit. Mitä sitten teen? Mitä sitten kirjoitan? Mitä tänään kirjoitan? Ja sitä rataa... mieli vie ja minä vikisen.
Niinpä loppujen lopuksi olisikin viisasta olla koko ajan leijonan hampaissa metsästyksen sijaan. Varmasti hampaissa oleminen saisi mielen miettimään enemmän kipua kuin sitä, mitä seuraavaksi tekisin vai olisiko sittenkin parempi miettiä miten pääsisin kidasta irti sen sijaan, että miettisi, miltä se tuntuu. Ja-a: ympäri mennään, yhteen tullaan. Ja kuitenkin: koko lenkillä olon ajan mietin tätä tekstiä, kysymys kuuluu: ulkoilutinko vain kehoani ja mieleni teki töitä? Onko minulla pakonomainen tarve tehdä koko ajan mielessäni jotakin? Ja keho rukka vain tulee siinä mukana? Mieleni pyrkii olemaan jotakin ja keho on vain ulkona ja saa raitista ilmaa. Mieltä ei siis voikaan ulkoiluttaa. Voi voi.
Ja vielä lopuksi, jottei totuus unohtuisi:
Jos tekisin töitä, siis jos, 65 -vuotiaaksi, minulla olisi 23 vuotta jäljellä eli 4400 päivää. Jos kuolisin 85 -vuotiaana, minulla olisi elämää jäljellä 44 vuotta, mikä tekee noin 16000 päivää. Jos kävisin lenkillä 3 kertaa viikossa ehtisin käydä ennen kuolemaani 6864 kertaa lenkillä ja jos viettäisin lenkillä kaksi tuntia, niin olisin siellä yhteensä 13728 tuntia. Että semmosta. Lienee parasta miettiä, miten aikoo loppuelämänsä viettää, varsinkin, jos mieli pyrkii aina eteenpäin.
Takuuvarmaa on, että mieli kyllä kuluttaa nuokin jäljellä olevat päivät jo tuplasti etukäteen murehtimalla, pakottamalla tekemään jotakin, syyllistämällä ja nitistämällä. Elämä on siis kamppailua omaa typerää mieltään vastaan. Aseena mikä? Keho ja sen tuntemukset. Carpe diem!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti