No niin, perinteinen aloitus ja ollaan taas ytimessä: sisäinen telakoituminen menneisyyteen on onnistunut ja Houston we DO have a problem: muisti. Tässä omenapiirakan paistamisen lomassa yritän tyhjentää päätäni kirjoittamalla. Eilinen päivä muistutti painajaista sillä erotuksella, että olin koko ajan hereillä. Menneisyyden kaikuja kuunnellessa tuntui, että pää hajoaa ja sain jälleen opetuksen: tapahtumat, jotka joskus traumatisoivat meidät, avautuvat todella helposti. Ihan tuosta vain kuin halvan joulukalenterin itsestään raottuvat luukut. Ja tsup: olet siellä.
Tapasin kerran ihmisen. Tarinamme muistutti Pikku Prinssiä. Minä käsikirjoitin, Prinssi ihmetteli. Ja niin kuin kaikilla tarinoilla, myös tällä oli loppunsa ja yllätys: onneton loppu. Tarinan jossakin vaiheessa, ilmeisesti siinä loppulukujen alkaessa tulin haukutuksi hulluksi, sain kuulla, kuinka minun pitäisi hankkia elämä ja loukkaannuin. Kaikki ne kohdat, jotka minussa olivat aikaisemminkin loukatut, saivat jälleen tikan maalitauluun. Myös minä loukkasin, tietenkin. Alkoi loputon hiljaisuus. Tunsin tuolloin menettäneeni ennen kaikkea parhaan ystäväni. Ja opin, ettei ihmisen koskaan kannata näyttää kenellekään sitä, mitä hän todella on. Minusta tuli Sääntötyttö.
Noh, elämä kuljetti eteenpäin ja vuodet vierivät. Putosin lähes pohjattomaan yksinäisyyteen, mutta koska kirjoitan tätä tässä, selvisin. Tietenkin. Ainakin fyysisesti. Henkisesti en. Silti haluan elää vammanikin kanssa. Vammaksi katson syyllisyyden kantamisen, häpeän toiselle ihmiselle aiheutetusta mielipahasta, jota sain tietenkin itsekin osakseni, oma tyhmyyteni ja oma tyhmyyteni. Vaikeinta on siis antaa itselleen anteeksi oman moraalin rikkominen. Oman itseni hukkaaminen, hävittäminen, täysin kadottaminen. Koska vaadin itseltäni täydellisyyttä moraalissa, minun on vaikea päästä eteenpäin itseni kanssa. Ja tietysti menneisyyteni.
Kuitenkin, niin kuin joka päivä, ja ilta, minä päätän tämän saman: haluan päästää irti, haluan mennä eteenpäin, haluan unohtaa. Ja tiedän, että yhtä varmasti kuin aurinko nousee, minä käyn kamppailuni loppuelämäni ajan, silti uskoen, että joku päivä voin olla vapaa menneisyydestäni.
Täysin vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti