Kipuilua

Kun sairasteleminen on jatkunut yhtä jaksoisesti 18 päivää, ehtii tuona aikana ajatella monenlaista. Kipu on mielenkiintoinen asia ja väkisinkin jonkun kivun kohdatessaan päätyy jossakin vaiheessa ajattelemaan, että mitä jos tämä olisi jatkuvaa tai mitä jos tämä olisi jossakin muussa paikassa. Kestäisin varmasti paremmin, jos kurkkukivun sijaan tämä olisi jalassa, mutta en jos olisi päässä tai vatsassa.
Kurkkupaiseesta ja nielurisan poistamisesta aiheutuu monenlaista huolta, koska leikkauksesta toipuminen ja kipu vaikuttaa niinkin elintärkeään asiaan kuin syöminen. Paino onkin pudonnut nyt viime kevään lukemista peräti kuusi kiloa. Kunto on hiipunut, vaikka tiedän, että peruskuntoni oli onneksi hyvä. Tästä huolimatta viiden rapun askelman ottaminen ylöspäin on mahdotonta ilman huonoa vointia ja puuskuttamista. Kaiken tietysti tekee pahemmaksi tämä ilma.
En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät ole yhtään huolissaan ilmastomme lämpenemisestä. Minusta se on kamalaa. Johan sen järkikin sanoo, että jos Suomessa, pohjoisella pallonpuoliskolla makaavassa, pienessä pohjoisen ilmastovyöhykkeen maassa, aletaan mitata kesäisin +33 asteen lämpötiloja, asiat eivät voi olla hyvin. Puhumattakaan siitä, miltä taivas tälläkin hetkellä näyttää: vanhaa, sinistä taivasta ei näy ollenkaan. Taivas on harmaan saasteen peitossa. Ilmanlaatu on heikkoa: tämä muistuttaakin hyvin paljon sitä, miltä ilma näytti taannoisella Kiinan matkallani. Tuolloin olin järkyttynyt ja kerroin kaikille, miten ihana on asua puhtaan ilman Suomessa. Voi voi!

Ilmaston muuttuminen tällaiseksi substrooppiseksi, kuumaksi ja hautovaksi saa luonnonkin sekaisin. Helsingin sanomissa oli juttu siitä, miten trooppisten alueiden linnut olivat eksyneet Suomeen. Jippii! Tämän lisäksi luonnon oma kiertokulku menee sekaisin: linnut aloittavat toisen pesimisen, hyönteiset eivät pysy oman kehityksensä mukana, liika lämpö antaa luonnon ymmärtää, että jotakin erikoista tapahtuu, sillä emmehän me ole muualla kuin pohjolassa.

Olenkin ehdottomasti vakuuttunut siitä, että tämä omakin kurkkupaiseeni sai alkunsa liian lämpimistä oloista, huonosta hygienista ja vastustuskykyni tilapäisestä alenemisesta. Tälläisessako maailmassa me nyt sitten alamme elää? Mekin tammikuussa syntyneet pohjoisen ihmiset? Kamalaa! Että mikä tässä oli sitä positiivista? En ihan ymmärtänyt. Eilen uutisissa sanottiin kaikenlisäksi, että suuri jäälautta on irronnut pohjoisnavalta. Kiva!

Nyt eletään elokuun 8. päivää 2010. Mielenkiintoista seurata, millaista elämä on, jos on, viiden, kymmenen ja viidentoista vuoden päästä.

Mitä kaikkea sitä voikaa tapahtua...

No niin, perinteinen aloitus kahdella sanalla, tänään olen sitten virallisesti takaisin työelämässä. Jippii! Ja samantien sairauslomalle lomps! Mitä kaikkea sitä voikaan tapahtua!
Kesä ja koko vuorotteluvapaa on ollut mahtava ja kun se kruunaa nyt tämä äkillinen sairastuminen, huomaan miten onnellinen olenkaan ollut, kun olen ollut koko vapaan vuoteni täysin terve vailla sikainfluenssaa ja muita sairauksia. Muutamaa päivää ennen vuorotteluvapaani päättymistä ehdin kuitenkin yllätyksekseni sairastua ja nyt töihin paluu tapahtuukin sitten sairauslomalta vasta elokuun puolen välin jälkeen.

Kävin vielä heinäkuun ihanilla helteillä lomailemassa pohjoisessa. Oli ihana uida kylmässä joessa, meloa kumiveneellä, paistaa makkaraa, saunoa ja katsella pesistä. Yhtenä päivänä teimme reissun Iso-Syöteelle ja kävimme katsastamassa ystävieni mökkiä. Mökkireissupäivänä alkoi kuitenkin kummallinen toispuoleinen kurkkukipu, jota yritin ensihätään hoitaa jäätelöllä ja jonka päätteeksi sitten päädyin ihan sairaalaan asti leikkauspöydälle.

Nukutus on jännä juttu, naps naps ja olet unessa ja naps naps olet hereillä. Täytyy kyllä todeta, että saamani palvelu oli upeaa: niin sairaanhoitajat kuin lääkäritkin olivat ystävällisiä ja todella ymmärtäväisiä: kurkkupaise oli kivulias ja samalla tulehdutti myös toisen puolen nielurisoista.
Tässä matkan varrella jouduin kuitenkin kohtaamaan tämän meidän yhteiskuntamme murrostilan: etenkin kesäaikaan nuoret, aloittelevat ja erikoistuvat lääkärinalut saavat harjoitteluaikaa, joten täytyypä todeta, että yhden tällaisen kohdanneena en voi olla kovinkaan iloinen hänen puolestaan. Tuli väkisinkin mieleeni, että onneksi en ole enää urani alkuvaiheessa, kyllä noviisivaihe on vaikea meille kaikille, lääkärin ammatista puhumattakaan - huh huh!

Nykyajan lääkkeet ovat kuitenkin sitä luokkaa, että mitään ihmeellistä kipua ei näin jälkikäteen ole ollut, mutta valitettavasti netti on täynnä kaikenlaista kirjoittelua ja tietysti typerää, että sitä menee sieltä lukemaan, mutta aika moni on kertonut, että kivut nielurisan poiston jälkeen ovat kovat vasta sitten, kun peitteet irtoavat poltetun ihon päältä. Eli nyt tässä sitten odottelen, milloin se kipu alkaa.


Muuten mieli on aika hyvä; selkeästi haen tässä hyt hieman henkistä tuntumaan siihen, miten voin - toisaalta odotan kovasti töihin pääsyä, toisaalta töihin meneminen jännittää.

Mikä ihana kesä!

Viime kerrasta onkin kulunut aikaa, kirjoittaminen ei ole unohtunut, asioita on vain vaikea saada ruutuun, kun on niin kuuma ja ihana kesä menossa. Olen uinut melkein joka päivä, useita kertojakin päivässä. On ollut ihanan lämmintä; ei ole tarvinnut haikailla etelään eikä meren rannalle.
Odotan kovasti töiden alkua; vuorotteluvapaavuosi oli tarpeen ja antoi paljon lohtua elämääni. Nyt aion tehdä töitä pienissä jaksoissa ja elää elämääkin pienissä osissa; muutaman vuoden tavoitteilla, ei mitään suurta, vain sitä, että pysyy hengissä ja jaksaa nauttia elämästä.
Tunteet ovat välillä useiden asioiden suhteen hukassa, mutta ehkä nekin tästä vielä löytävät tiensä ulos.
Olen ajatellut koko aamun, että lähden lenkkeilemään, mutta kirjan lukeminen on vienyt voiton.
Aurinko on nyt pilvessä, mutta ehkä se sieltä vielä pilkistää, ei kyllä toisaalta haittaa, vaikkei hirveän kuumasti paistakaan.
Nautin tästä päivästä! Nauti sinäkin!

Vettä sataa - taas

Mutta sehän ei oikeastaan elämää haittaa yhtään. Euroopassa matkailu opetti, että vesisateen voi antaa haitata tai sitten sen voi ottaa vain yhtenä sään tilana eikä se menoa haittaa.
Kohta on kulunut vuosi vuorotteluvapaani alkamisesta. Itse asiassa nyt on tavallaan menossa jo kesäloma ja elokuussa koittaa sitten takaisin työelämään paluu.

Olen yrittänyt vuoden aikana tehdä muutoksia itseeni ja joissakin asioissa olen onnistunutkin. Tunnen oloni himpun verran rauhallisemmaksi ja seesteisemmäksi, mikä voi toisaalta johtua myös iästä, vaikka toivoisin sen johtuvan tehdystä henkisestä työstä. Olen työstänyt kovasti omaa sisäistä maailmaani ja on ilo huomata, että sitä voi työstää. Olen lisäksi yrittänyt päästä yhteen koulutukseen, odotan tietoja, onko tärpännyt. Olisi ihana päästä opiskelemaan.

Sen verran työelämään palaaminen kuitenkin jännittää, että näen jo unia koulumaailmasta. Yritän kuitenkin ajatella, että selviydynhän minä, enhän tietenkään toivo, että en selviytyisi.

Tänään en aio tehdä mitään erikoista, vaikka vettä sataa, se ei haittaa. Minulla on hyviä kirjoja pino odottamassa ja on ihana olla Suomessa ja kotona.

Huomenna toivon pääseväni ystäväni kanssa mökkeilemään, saunomaan ja uimaan. Niin pienistä asioista on elämän mukavat hetket kiinni.

Reissut heitetty

Kävin reissaamassa Euroopassa. Oli kivaa. Satoi ja paistoi. On ihana olla kotona. Suomessa on upea kesä. On ollut hyviä ja huonoja päiviä. Olen lukenut paljon. Nyt on menossa Paul Bruntonin kirja. Kaikista ihanin kevytlukeminen oli kuitenkin kirja nimeltään Kauneudesta.

En odota kesältä mitään erityistä. Yritän jatkaa itseni kanssa töiden tekemistä. Olisi kiva oppia positiivisemmaksi ja enemmän asioista nauttivammaksi ihmiseksi.

Palataan taas asiaan. Menen ostamaan kesäkukkia parvekkeelleni.

Toivotonta

Voi meitä Ihmisiä, mikä meitä vaivaa? Ja mikä meihin auttaisi? Kävin pyöräilemässä ja näin kesykyyhkyn, jonka jalat oli sidottu kiinni, siis yhteen, toisiinsa. Yritin auttaa, mutten saanut pulua kiinni. Juuri tällaisista asioista tulee hämmästyttävän pahaolo. Varsinkin kun ajattelee, että yrittää itse tehdä työtä, jonka perusajatus on opettaa inhimillisyyttä, uskoa ihmiseen, moraalia, empatiaa ja välittämistä.

Otin yhteyttä heti paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen. Toivon, että puuttuvat asiaan. Huomaan, että tällaiset pienet asiat saavat hirvittävän suuren myllerryksen sisälläni aikaan. Minulle tulee niin helposti pahamieli, synkkyys, toivottomuus - lähes lamaannuttava, invalidisoiva olo. Alan helposti miettiä, olenko jotenkin sairastunut toivottomuuteen, kun näen kaikissa asioissa niin paljon sitä mustaa. Tietenkin ihmiset ovat kautta aikojen olleet raakoja eläimille ja toisilleenkin. En kai kuvittelekaan, että parempaan oltaisiin menossa. Kaiketi ainoa tapa selvitä maailman jatkuvasta rappiosta ja synkistyvästä moraalista on pienentää omaa elinpiiriään. En millään kuitenkaan haluaisi sulkea itseäni mihinkään kuplaan, enkä myöskään lakata uskomasta kokonaan hyvään. Eihän sitä voi jaksaa elää, jos niin tekee. Mutta toisaalta, heti kun tulin kotiin, menin oman 16-vuotiaan kissani luo, joka näytti maailman onnellisimmalta karvakerältä.

Pitää pienentää omaa ympyräänsä, katsoa lähelle, kotona, jotta jaksaa itse uskoa. Voi tätä elämää.

Miksi on hyvä päivä?

Ja taas voisi ihmetellä, vaikkapa useampia tunteja sitä, miksi juuri tänään on hyvä päivä? Mistä se johtuu? Mikä siihen vaikuttaa? Onko se uni, herääminen, eilinen löysä päivä vai mikä? Ravinnon tiedän vaikuttavan mielialaani, joten koska syön useimmiten aina tosi terveellisesti en usko, että ravinto (ainakaan eilen - tosinsöin pari sipsiä) voisi vaikuttaa tähän päivään.

Joka tapauksessa päivä alkoi mukavasti. Kiireettömästi, ilman suunniteltua ohjelmaa. Ja varmaan se, ettei ole ihan pakko tehdä mitään, eikä mikään asia ahdista auttoi asiaa. Lenkillä oleminen sujui kivasti, siitäkin huolimatta, että pohjoinen ilmavirtaus oli niin kova, että hyödynsin sen voimia kävellessäni sillalla: nappasin pipon pois päästä ja ravistelin kaikki irtohiukset itsestäni tuuleen. Kävelin nimittäin ensimmäisenä kampaajalle, kun astuin ulos talosta. Lenkillä ollessani päätin, että menen suoraan autolla markettiin. Tiesin, että jos kävisin sisällä mutkan, jäisi kauppaan meno mukavuudenhalusta siihen.

Eilen tutustuin netin kautta karppaajiin eli matalahiilihydraattisiin ruokiin mieltyineisiin ihmisiin tai oikeammin heidän pitsapohjareseptiinsä. Niin kuin arvata saattaa, kaupasta koriin nostelin ruisjauhoa, vehnäleseitä ja kananmunia. Ja kas, pitsasta tuli kyllä ihan pitsanmakuinen ja -kokoinen, tosin pelliltä pitsapalan nostaminen lautaselle ei sujunut ihan niin hyvin kuin vehnäjauhoon leivotun leikkaaminen ja nostaminen. Mutta en valita. En valita, koska tämä ihmeellinen mieleni on niin hyvällä päällä. Mutta miksi...

Tarkkaillanpa tilannetta huomenna. Ai niin, pääsykokeeni muuten lähestyvät. Lauantaina pitää ajaa Joensuuhun ja käydä muutaman tunnin verran raapustelemassa totuuksia paperille. Saapa nähdä miten käy.

Vappu, toukokuu ja vesisadetta

Huh, eipä juuri mitään sanottavaa. Vappu vietetty, ihan rauhallisissa merkeissä, muutaman elokuvan kera.

Me ihmiset emme taida kuitenkaan muuttua siitä, mitä olemme. Taidamme säilyttää aina sen saman perusluonteemme, kunnes lopulta lakkaamme olemasta. Siinä välissä ehdimme käyttäytymisellämme saada aikaan kaikenlaista, sekä hyvää, että vähemmän hyvää.

Olen yrittänyt miettiä, mistä saisin harrastuksen. Sattuneista syistä tällä paikkakunnalla harrastukseni ovat loppuneet. Olisi kiva tehdä jotakin, sellaista, josta saisi itselle iloa ja toisaalta tasapainoa työhön.

Eilen kävin kuuntelemassa ulkoilmakonsertissa Chisua. Oli oikeastaan paljon parempi kuin olin osannut odottaa. Huomattavasti parempi kuin erään kerran yhdessä yökerhossa, jonne tuollainen musiikki on ehdottomasti liian herkkää ja liian melodista.

Tänään on sunnuntai. Pitäisi lähteä lenkille. Kaupassakin olisi hyvä käydä. Jääkaapissa ei ole mitään. Elämä ei välttämättä ole tänään niin kiinnostavaa, mutta täytyy tästä jotenkin inspiroitua.

Vanhus

Tunnen oloni kuin olisin 80 -vuotias vanha nainen. Aamulla herään aikaisin, koko yön nukkuneena ja silti niin väsyneenä. Keitän kahvit, juttelen kissalleni, syön jotain pientä ja painan pääni takaisin tyynylle. Otan silmälasit pois päästä ja yritän nukahtaa. Mieli on levoton eikä uni tule ja päiväni jatkuu harmaana ja väsyneenä. Pukeudun lämpimään villatakkiin ja kietoudun piiloon elämältäni. Olen juuri sitä, mitä luin jostakin kirjasta: kuin koira, joka vanhenee seitsemän vuotta kerralla.

Olen väsynyt taas kaikkeen. Olen päättänyt hakeutua opiskelemaan ja olen käyttänyt hyvin aikaa pääsykokeisiin lukemiseen. Yritän kerrata ja muistella. Samalla mieleni lipsahtaa muistelemaan ja kertaamaan elämässäni tapahtuneita ikäviä asioita. Yritän hahmottaa onko ikävistä ihmissuhdeasioista jäänyt sisälleni traumoja. Onhan niitä. Muistan edelleen ne kaikki ikävät sanat, jotka satuttivat. Myös minä satutin tietenkin. Mietin usein, että auttaisiko, jos minulta pyydettäisiin anteeksi ja minä pyytäisin anteeksi. Minusta vain tuntuu siltä, etten pysty antamaan anteeksi.

On siis parempi keskittyä muistelemaan vain pääsykoekirjan sisältöjä ja niistä keskeisimpiä ja tärkeitä yksityiskohtia. Tänään tunnen itseni niin huonoksi. Hassua, että ilman mitään erityistä tapahtumaan voi tuntea olonsa niin huonoksi. Kaipaan kaikenlisäksi jotakin harrastusta itselleni. Minulla ei ole harrastuksia. Kaipaan kesäisiä pesäpallopelejä. Ja tuntuu, että tämä paikkakuntakin väsyttää. Siis onpa taas paljon valitettavaa. Mikähän olisi hyvin? Taidan jäädä miettimään sitä.

Yksin kaikkien keskellä

Tänään tunnen oloni yksinäiseksi. Olen väsynyt kaikkeen. Tulevaisuus tuntuu taakalta tulevaisuudessa, paluu töihin sitten joskus ahdistaa jo nyt: samat kaavat, samat asiat, samat päivät, samat sisällöt, samat työkaverit, samat valitukset. Jotkut menneisyyden valinnat raahautuvat joka päiväiseen arkeen, menneisyys ahdistaa ja uuvuttaa. Koen olevani epäonnistunut ihminen.

Jokainen päivä on erilainen ja mietin, että lähteekö hyvänpäivän illasta jo huonon päivän aamu. Johtuuko huono-olo ja ikävä tunne jostakin erityisestä vai miksi tuntuu tältä? Kaipaan kovasti harrastuksia, minulla ei ole mitään harrastusta, josta näkisin ihmisiä. Minulla ei ole mitään paikkaa, jossa voisin olla avuksi, jos minulla olisi jotakin annettavaa. Jos ainoa paikka, jossa on jotain annettavaa on jatkossakin vain työ, tiedän jo valmiiksi, että palaan siihen samaan oravanpyörään, uuvun, mätänen, nitistyn ja kuolen pois, ainakin henkisesti. Ja kuitenkin minä rakastan elämää.

Miten voisin tehdä joitakin rohkeita siirtoja? Tiedän, ettei työpaikkaa vaihtamalla työ muutu. Opiskelemaan yritän nyt päästä, olen mielestäni lukenut hyvin pääsykokeisiin, mutta en tiedä, riittääkö se. Uuden asian opiskeleminen virkistää toivottavasti tulevaa syksyä, jos paikka avautuu ja mahdollisuus tulee.

Lehdissä ja tiedotusvälineissä on täällä viikolla ollut kaksi mielenkiintoista asiaa. Toinen koski filosofian opettamista jo seitsemän vuotiaille. Mietin mitä uutta siinä on? Sitähän me luokanopettajat olemme tehneet jo vuosi. Keskustelleet, vaikkei opetussuunnitelma juuri tarjoa tilaa tai aikaa keskustelulle. Itse ainakin olen käyttänyt varmasti satoja tunteja oppilaiden kanssa piirissä istumiseen ja filosofiseen pohdintaan. Turhauttavaa lukea, että joku esittää jotakin tuollaista aivan kuin sitä ei jo olisi.
Toinen asia on koskenut tätä ikivanhaa kiusaamista. Minuakin kiusattiin ala-asteella jo ekaluokalla. Luokkalaiseni poika ihastui minuun ja kiusasi, härnäsi ja nolasi minua välitunneilla. Sitten jouduin nk. tarkkailuluokan poikien hampaisiin, kun näytin Peppi Pitkätossussa näyttelevältä Annikalta. Kiusaamista on aina ollut ja sitä tulee aina olemaan. Myös työyhteisöissä. Tälläkin hetkellä. Aikuisiän ikävimmät tapahtumat omalla kohdallani ovat liittyneet kiusaamiseen. Olen tullut kiusatuksi sekä entisten, silloisten kavereideni taholta että työyhteisössä. Kukaan muu kuin minä ei ole puuttunut asiaan kummassakaan tapauksessa, eikä varmasti kukaan muu kärsi asioista kuin minä itse.

Tänään kaikki vain väsyttää, ilman mitään erityistä syytä. Vai olisiko kuitenkin edellä kirjoitetuissa asioissa syytä tarpeeksi.

Ulkomaille - ulkoisille maille

Päätin siirtyä vähän kauemmas Suomesta. Oli tarve päästä pois. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin pois huhtikuussa - muina vuosina olin aina ollut joko koulussa tai töissä.

Puissa lehtiä, linnut laulavat, aurinko paistaa. Tuntuu hyvältä olla kaukana ja ymmärtää mitä lähellä, omassa itsessä on. Välillä on tuntunut tosi kurjalta, välillä on mennyt paremmin. Tyytymättömyys itseen kasvaa joinakin päivinä hirvittäväksi taakaksi. Toisaalta ymmärrän, miten onnekas olen. Täältä kaukaa kaiken näkee paremmin. Myös sen, mitä sisällään tuntee. Lähellä kaikki on paremmin, vaikka säröt ovatkin helpommin tarkasteltavissa.

Kaikella on oma aikansa.
Niin se vain on.
Ja siihen pitää luottaa.
Menen istumaan ulos terassille. Annan auringon lämmittää.
Olen ja yritän jaksaa.
Niin on helpompaa, että hyväksyy.
Virheet virheinä ja semmosta se. Elämä.

Maaliskuu - toiveita ja haaveita

Paljon on kulunut aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin. Kirjoittamisintoni väsähti, kun tajusin, ettei kukaan lue blogiani. Mitä järkeä on jakaa ajatuksia, joista kukaan ei ole kiinnostunut? Itse seuraan yhtä blogia säännöllisesti ja ihailen kirjoittajan saamia lukijoita.

Vuorotteluvapaani on edennyt jo niin pitkälle, että olen tainnut jo ylittää vapaani puolivälin. On päiviä, jolloin elämä on helpompaa ja päiviä, jolloin ahdistus jostain syystä kasvaa niin suureksi, että hengittäminenkin tuntuu työläältä. Olen kuitenkin nauttinut joka ikisestä hetkestä tämän vapaani aikana - ei väliä, vaikkei aina ole ollutkaan kivaa - olen tutustunut yhä paremmin itseeni ja alkanut ymmärtää omia valintojani ammatinsuhteen paremmin. Olen lukenut paljon kirjoja; sekä viihdyttäviä romaaneja, että myös kirjallisuutta masennuksesta, iisisti ottamisesta, riippuvuudesta ja läsnäolon voimasta.

Ensi viikolla lähden pois Suomesta vähäksi aikaa. Vaikka koneen maasta irtoamishetkeen on enää kuusi päivää, tuntuu tuo matka vielä aika epätodelliselta. Olen kuitenkin äärettömän onnellinen saadessani mahdollisuuden lähteä Eurooppaan.

Tänään pitää kuitenkin ulkoilla. Aurinko paistaa ja ulkona näyttää tosi kauniilta.
Tälle päivälle heitän korkeuksiin yhden toiveen: toivon päiväni täyttyvän toiveista ja haaveista, hetkistä, jolloin toivo on niin suuri, että se peittää alleen epätoivon.