Paljon on kulunut aikaa siitä, kun viimeksi kirjoitin. Kirjoittamisintoni väsähti, kun tajusin, ettei kukaan lue blogiani. Mitä järkeä on jakaa ajatuksia, joista kukaan ei ole kiinnostunut? Itse seuraan yhtä blogia säännöllisesti ja ihailen kirjoittajan saamia lukijoita.
Vuorotteluvapaani on edennyt jo niin pitkälle, että olen tainnut jo ylittää vapaani puolivälin. On päiviä, jolloin elämä on helpompaa ja päiviä, jolloin ahdistus jostain syystä kasvaa niin suureksi, että hengittäminenkin tuntuu työläältä. Olen kuitenkin nauttinut joka ikisestä hetkestä tämän vapaani aikana - ei väliä, vaikkei aina ole ollutkaan kivaa - olen tutustunut yhä paremmin itseeni ja alkanut ymmärtää omia valintojani ammatinsuhteen paremmin. Olen lukenut paljon kirjoja; sekä viihdyttäviä romaaneja, että myös kirjallisuutta masennuksesta, iisisti ottamisesta, riippuvuudesta ja läsnäolon voimasta.
Ensi viikolla lähden pois Suomesta vähäksi aikaa. Vaikka koneen maasta irtoamishetkeen on enää kuusi päivää, tuntuu tuo matka vielä aika epätodelliselta. Olen kuitenkin äärettömän onnellinen saadessani mahdollisuuden lähteä Eurooppaan.
Tänään pitää kuitenkin ulkoilla. Aurinko paistaa ja ulkona näyttää tosi kauniilta.
Tälle päivälle heitän korkeuksiin yhden toiveen: toivon päiväni täyttyvän toiveista ja haaveista, hetkistä, jolloin toivo on niin suuri, että se peittää alleen epätoivon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti