Vanhus

Tunnen oloni kuin olisin 80 -vuotias vanha nainen. Aamulla herään aikaisin, koko yön nukkuneena ja silti niin väsyneenä. Keitän kahvit, juttelen kissalleni, syön jotain pientä ja painan pääni takaisin tyynylle. Otan silmälasit pois päästä ja yritän nukahtaa. Mieli on levoton eikä uni tule ja päiväni jatkuu harmaana ja väsyneenä. Pukeudun lämpimään villatakkiin ja kietoudun piiloon elämältäni. Olen juuri sitä, mitä luin jostakin kirjasta: kuin koira, joka vanhenee seitsemän vuotta kerralla.

Olen väsynyt taas kaikkeen. Olen päättänyt hakeutua opiskelemaan ja olen käyttänyt hyvin aikaa pääsykokeisiin lukemiseen. Yritän kerrata ja muistella. Samalla mieleni lipsahtaa muistelemaan ja kertaamaan elämässäni tapahtuneita ikäviä asioita. Yritän hahmottaa onko ikävistä ihmissuhdeasioista jäänyt sisälleni traumoja. Onhan niitä. Muistan edelleen ne kaikki ikävät sanat, jotka satuttivat. Myös minä satutin tietenkin. Mietin usein, että auttaisiko, jos minulta pyydettäisiin anteeksi ja minä pyytäisin anteeksi. Minusta vain tuntuu siltä, etten pysty antamaan anteeksi.

On siis parempi keskittyä muistelemaan vain pääsykoekirjan sisältöjä ja niistä keskeisimpiä ja tärkeitä yksityiskohtia. Tänään tunnen itseni niin huonoksi. Hassua, että ilman mitään erityistä tapahtumaan voi tuntea olonsa niin huonoksi. Kaipaan kaikenlisäksi jotakin harrastusta itselleni. Minulla ei ole harrastuksia. Kaipaan kesäisiä pesäpallopelejä. Ja tuntuu, että tämä paikkakuntakin väsyttää. Siis onpa taas paljon valitettavaa. Mikähän olisi hyvin? Taidan jäädä miettimään sitä.

Yksin kaikkien keskellä

Tänään tunnen oloni yksinäiseksi. Olen väsynyt kaikkeen. Tulevaisuus tuntuu taakalta tulevaisuudessa, paluu töihin sitten joskus ahdistaa jo nyt: samat kaavat, samat asiat, samat päivät, samat sisällöt, samat työkaverit, samat valitukset. Jotkut menneisyyden valinnat raahautuvat joka päiväiseen arkeen, menneisyys ahdistaa ja uuvuttaa. Koen olevani epäonnistunut ihminen.

Jokainen päivä on erilainen ja mietin, että lähteekö hyvänpäivän illasta jo huonon päivän aamu. Johtuuko huono-olo ja ikävä tunne jostakin erityisestä vai miksi tuntuu tältä? Kaipaan kovasti harrastuksia, minulla ei ole mitään harrastusta, josta näkisin ihmisiä. Minulla ei ole mitään paikkaa, jossa voisin olla avuksi, jos minulla olisi jotakin annettavaa. Jos ainoa paikka, jossa on jotain annettavaa on jatkossakin vain työ, tiedän jo valmiiksi, että palaan siihen samaan oravanpyörään, uuvun, mätänen, nitistyn ja kuolen pois, ainakin henkisesti. Ja kuitenkin minä rakastan elämää.

Miten voisin tehdä joitakin rohkeita siirtoja? Tiedän, ettei työpaikkaa vaihtamalla työ muutu. Opiskelemaan yritän nyt päästä, olen mielestäni lukenut hyvin pääsykokeisiin, mutta en tiedä, riittääkö se. Uuden asian opiskeleminen virkistää toivottavasti tulevaa syksyä, jos paikka avautuu ja mahdollisuus tulee.

Lehdissä ja tiedotusvälineissä on täällä viikolla ollut kaksi mielenkiintoista asiaa. Toinen koski filosofian opettamista jo seitsemän vuotiaille. Mietin mitä uutta siinä on? Sitähän me luokanopettajat olemme tehneet jo vuosi. Keskustelleet, vaikkei opetussuunnitelma juuri tarjoa tilaa tai aikaa keskustelulle. Itse ainakin olen käyttänyt varmasti satoja tunteja oppilaiden kanssa piirissä istumiseen ja filosofiseen pohdintaan. Turhauttavaa lukea, että joku esittää jotakin tuollaista aivan kuin sitä ei jo olisi.
Toinen asia on koskenut tätä ikivanhaa kiusaamista. Minuakin kiusattiin ala-asteella jo ekaluokalla. Luokkalaiseni poika ihastui minuun ja kiusasi, härnäsi ja nolasi minua välitunneilla. Sitten jouduin nk. tarkkailuluokan poikien hampaisiin, kun näytin Peppi Pitkätossussa näyttelevältä Annikalta. Kiusaamista on aina ollut ja sitä tulee aina olemaan. Myös työyhteisöissä. Tälläkin hetkellä. Aikuisiän ikävimmät tapahtumat omalla kohdallani ovat liittyneet kiusaamiseen. Olen tullut kiusatuksi sekä entisten, silloisten kavereideni taholta että työyhteisössä. Kukaan muu kuin minä ei ole puuttunut asiaan kummassakaan tapauksessa, eikä varmasti kukaan muu kärsi asioista kuin minä itse.

Tänään kaikki vain väsyttää, ilman mitään erityistä syytä. Vai olisiko kuitenkin edellä kirjoitetuissa asioissa syytä tarpeeksi.

Ulkomaille - ulkoisille maille

Päätin siirtyä vähän kauemmas Suomesta. Oli tarve päästä pois. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin pois huhtikuussa - muina vuosina olin aina ollut joko koulussa tai töissä.

Puissa lehtiä, linnut laulavat, aurinko paistaa. Tuntuu hyvältä olla kaukana ja ymmärtää mitä lähellä, omassa itsessä on. Välillä on tuntunut tosi kurjalta, välillä on mennyt paremmin. Tyytymättömyys itseen kasvaa joinakin päivinä hirvittäväksi taakaksi. Toisaalta ymmärrän, miten onnekas olen. Täältä kaukaa kaiken näkee paremmin. Myös sen, mitä sisällään tuntee. Lähellä kaikki on paremmin, vaikka säröt ovatkin helpommin tarkasteltavissa.

Kaikella on oma aikansa.
Niin se vain on.
Ja siihen pitää luottaa.
Menen istumaan ulos terassille. Annan auringon lämmittää.
Olen ja yritän jaksaa.
Niin on helpompaa, että hyväksyy.
Virheet virheinä ja semmosta se. Elämä.