Tunnen oloni kuin olisin 80 -vuotias vanha nainen. Aamulla herään aikaisin, koko yön nukkuneena ja silti niin väsyneenä. Keitän kahvit, juttelen kissalleni, syön jotain pientä ja painan pääni takaisin tyynylle. Otan silmälasit pois päästä ja yritän nukahtaa. Mieli on levoton eikä uni tule ja päiväni jatkuu harmaana ja väsyneenä. Pukeudun lämpimään villatakkiin ja kietoudun piiloon elämältäni. Olen juuri sitä, mitä luin jostakin kirjasta: kuin koira, joka vanhenee seitsemän vuotta kerralla.
Olen väsynyt taas kaikkeen. Olen päättänyt hakeutua opiskelemaan ja olen käyttänyt hyvin aikaa pääsykokeisiin lukemiseen. Yritän kerrata ja muistella. Samalla mieleni lipsahtaa muistelemaan ja kertaamaan elämässäni tapahtuneita ikäviä asioita. Yritän hahmottaa onko ikävistä ihmissuhdeasioista jäänyt sisälleni traumoja. Onhan niitä. Muistan edelleen ne kaikki ikävät sanat, jotka satuttivat. Myös minä satutin tietenkin. Mietin usein, että auttaisiko, jos minulta pyydettäisiin anteeksi ja minä pyytäisin anteeksi. Minusta vain tuntuu siltä, etten pysty antamaan anteeksi.
On siis parempi keskittyä muistelemaan vain pääsykoekirjan sisältöjä ja niistä keskeisimpiä ja tärkeitä yksityiskohtia. Tänään tunnen itseni niin huonoksi. Hassua, että ilman mitään erityistä tapahtumaan voi tuntea olonsa niin huonoksi. Kaipaan kaikenlisäksi jotakin harrastusta itselleni. Minulla ei ole harrastuksia. Kaipaan kesäisiä pesäpallopelejä. Ja tuntuu, että tämä paikkakuntakin väsyttää. Siis onpa taas paljon valitettavaa. Mikähän olisi hyvin? Taidan jäädä miettimään sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti