Tänään tunnen oloni yksinäiseksi. Olen väsynyt kaikkeen. Tulevaisuus tuntuu taakalta tulevaisuudessa, paluu töihin sitten joskus ahdistaa jo nyt: samat kaavat, samat asiat, samat päivät, samat sisällöt, samat työkaverit, samat valitukset. Jotkut menneisyyden valinnat raahautuvat joka päiväiseen arkeen, menneisyys ahdistaa ja uuvuttaa. Koen olevani epäonnistunut ihminen.
Jokainen päivä on erilainen ja mietin, että lähteekö hyvänpäivän illasta jo huonon päivän aamu. Johtuuko huono-olo ja ikävä tunne jostakin erityisestä vai miksi tuntuu tältä? Kaipaan kovasti harrastuksia, minulla ei ole mitään harrastusta, josta näkisin ihmisiä. Minulla ei ole mitään paikkaa, jossa voisin olla avuksi, jos minulla olisi jotakin annettavaa. Jos ainoa paikka, jossa on jotain annettavaa on jatkossakin vain työ, tiedän jo valmiiksi, että palaan siihen samaan oravanpyörään, uuvun, mätänen, nitistyn ja kuolen pois, ainakin henkisesti. Ja kuitenkin minä rakastan elämää.
Miten voisin tehdä joitakin rohkeita siirtoja? Tiedän, ettei työpaikkaa vaihtamalla työ muutu. Opiskelemaan yritän nyt päästä, olen mielestäni lukenut hyvin pääsykokeisiin, mutta en tiedä, riittääkö se. Uuden asian opiskeleminen virkistää toivottavasti tulevaa syksyä, jos paikka avautuu ja mahdollisuus tulee.
Lehdissä ja tiedotusvälineissä on täällä viikolla ollut kaksi mielenkiintoista asiaa. Toinen koski filosofian opettamista jo seitsemän vuotiaille. Mietin mitä uutta siinä on? Sitähän me luokanopettajat olemme tehneet jo vuosi. Keskustelleet, vaikkei opetussuunnitelma juuri tarjoa tilaa tai aikaa keskustelulle. Itse ainakin olen käyttänyt varmasti satoja tunteja oppilaiden kanssa piirissä istumiseen ja filosofiseen pohdintaan. Turhauttavaa lukea, että joku esittää jotakin tuollaista aivan kuin sitä ei jo olisi.
Toinen asia on koskenut tätä ikivanhaa kiusaamista. Minuakin kiusattiin ala-asteella jo ekaluokalla. Luokkalaiseni poika ihastui minuun ja kiusasi, härnäsi ja nolasi minua välitunneilla. Sitten jouduin nk. tarkkailuluokan poikien hampaisiin, kun näytin Peppi Pitkätossussa näyttelevältä Annikalta. Kiusaamista on aina ollut ja sitä tulee aina olemaan. Myös työyhteisöissä. Tälläkin hetkellä. Aikuisiän ikävimmät tapahtumat omalla kohdallani ovat liittyneet kiusaamiseen. Olen tullut kiusatuksi sekä entisten, silloisten kavereideni taholta että työyhteisössä. Kukaan muu kuin minä ei ole puuttunut asiaan kummassakaan tapauksessa, eikä varmasti kukaan muu kärsi asioista kuin minä itse.
Tänään kaikki vain väsyttää, ilman mitään erityistä syytä. Vai olisiko kuitenkin edellä kirjoitetuissa asioissa syytä tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti