Voi meitä Ihmisiä, mikä meitä vaivaa? Ja mikä meihin auttaisi? Kävin pyöräilemässä ja näin kesykyyhkyn, jonka jalat oli sidottu kiinni, siis yhteen, toisiinsa. Yritin auttaa, mutten saanut pulua kiinni. Juuri tällaisista asioista tulee hämmästyttävän pahaolo. Varsinkin kun ajattelee, että yrittää itse tehdä työtä, jonka perusajatus on opettaa inhimillisyyttä, uskoa ihmiseen, moraalia, empatiaa ja välittämistä.
Otin yhteyttä heti paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen. Toivon, että puuttuvat asiaan. Huomaan, että tällaiset pienet asiat saavat hirvittävän suuren myllerryksen sisälläni aikaan. Minulle tulee niin helposti pahamieli, synkkyys, toivottomuus - lähes lamaannuttava, invalidisoiva olo. Alan helposti miettiä, olenko jotenkin sairastunut toivottomuuteen, kun näen kaikissa asioissa niin paljon sitä mustaa. Tietenkin ihmiset ovat kautta aikojen olleet raakoja eläimille ja toisilleenkin. En kai kuvittelekaan, että parempaan oltaisiin menossa. Kaiketi ainoa tapa selvitä maailman jatkuvasta rappiosta ja synkistyvästä moraalista on pienentää omaa elinpiiriään. En millään kuitenkaan haluaisi sulkea itseäni mihinkään kuplaan, enkä myöskään lakata uskomasta kokonaan hyvään. Eihän sitä voi jaksaa elää, jos niin tekee. Mutta toisaalta, heti kun tulin kotiin, menin oman 16-vuotiaan kissani luo, joka näytti maailman onnellisimmalta karvakerältä.
Pitää pienentää omaa ympyräänsä, katsoa lähelle, kotona, jotta jaksaa itse uskoa. Voi tätä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti